Ensimäinen luutnantti, lääkäri ja useita upseereja kiiruhtivat hänen avuksensa. Hän kannettiin peräkannelle ja asetettiin matrassin päälle. Lääkäri tahtoi tarkastaa hänen haavaansa, mutta kapteeni hymyillen nyykäytti kieltävästi päätään ja lausui:
"Tarpeetonta Eliason, sillä minä olen saanut niinpaljon rautaa itseeni, että tunnen ikäänkuin sydämeni ympärillä olisi kokonainen rautakaivos. No pursseri, mitäs sanoin ennen iltaa kuolemisestani? Siitä te olisitte saaneet huoleti vannoa. Gaubineau puhui totta silloin niinkuin — ainakin. Niin helppo on kuolla! Ei ole mitään tuskia, ainoastaan ruumis on turtona. Älkää, hyvät herrat, unhottako valvoa, että määräykset testamentissani täytetään. Jääkää hyvästi ja kiitos hyvästä kumppanuudesta ynnä monivuotisesta valtionpalveluksesta. Pursseri, muistakaa lukea teille lahjoittamaani Kaarlo XII raamattua."
Hän veti muutamia syviä huokauksia, veri pullahti hänen suustansa, jolloin hän äkkiä kohosi ylös ja huiskutti käsiään. Sitten vaipui hänen päänsä raskaasti rinnalle.
"Hän on kuollut", lausui pursseri kyynelsilmin. "Urhoollinen ja hyvä mies hän oli, mutta valhetteli kuin oikea gaskonilainen."
Tuo luultu kuollut nousi taas äkkiä ylös. "Kuollutko? Erehdyitte pursseri ja hyvä ett'ette vannoneet sen päälle!" mumisi hän korisevalla äänellä. "Vie—lä on mi—nulla yk—si tunti elä—mi—sen ai—kaa." Hänen päänsä painui alas rinnalle, korisemista kuului ja Gaubineau oli kuollut.
"Erehtyipä hän kumminkin", lausui pursseri. "Gaubineau petti itseänsä vielä viimeiselläkin."
Ensimäinen luutnantti otti nyt päällikkyyden. Hän onnistui ilman seikkailuja pääsemään merelle ja muutamilla purjepalasilla kestämään myrskyn. Yhtä raivokkaasti kuin myrsky oli alkanut, yhtä pikaisesti se kokonaan loppuikin, kestettyään kaksitoista tuntia yhtämittaa salamoiden ja sadetta antaen. Kello 8 seuraavana aamuna oli rekatti taas täydellisessä sotalaivan asussa. Kansi oli taasen valkoinen, vaikka kumminkin siellä täällä näkyi joku mustempi pilkku, joka oli kaatuneiden eli haavoitettujen verestä syntynyt. Kaikki purjeet olivat levitetyt ja tuuli, joka myrskyn aikana oli ollut itäpohjaisessa, oli nyt kääntynyt etelälänteen. Puolikannella valkoisen palttinan sisään ommeltuina olivat taistelussa kuolleet. Gaubineaun ruumis oli ensimäisenä tuossa äänettömässä, kamalan näköisessä kuollutjoukossa; kaikilla oli Ruotsin lippu paarien peitteenä. Kanuunan laukasijat olivat paikoillansa palavat sytykkeet käsissä ja valmisna antamaan kaatuneille kumppaneillensa viimeisen, säännön mukaisen kunnialaukauksen. Juhlapuvuissaan olivat kaikki miehet keräytyneet kannelle. Ruumiit asetettiin nyt kaltevaan asemaan tuulen alapuolelle ja lukemalla lyhyen rukouksen siunasi upseeri heidän ruumiinsa viimeiseen lepoonsa. Merimiehet olivat asettuneet ruumisten ympärille pääpuoleen, kohottivat vähäisen yläpäätä paariloista ja niin kanuunain paukkuessa ruumiit hitaasti liukuivat mereen. Aurinko vielä valaisi kirkkailla säteillään suloisen kaunista merta. Aallot kujersivat surullista nuottiansa ja rekatin taklingissa viserteli muutamat, maalta tulleet linnut valittavia sävelijään.
Suurella vaivalla onnistui Wulfsen pelastamaan pahoin särkyneen korvettinsa satamaan. Ei koskaan ennen ollut merirosvo saanut niin kuumaa löylytystä ja onnettomuutensa piti hän kokonaan noiden kahden naisen syynä, jotka olivat hänen laivallansa. Kauniimpaa sukupuolta ei hän koskaan ollut suosinut ja kun hän kertoi taistelustansa Bellonan kanssa, lopetti hän sen aina vähemmän kohteliaalla toiveella: "että hitto saisi ottaa koko naisväen."
Noin puoli vuotta tämän jälkeen vietti taiteilija Risto Gransen ja neiti Emma Dahl häänsä Kyöpenhaminassa. Ne pidettiin konferensineuvoksen muhkeassa kartanossa. Hän oli onnistunut saamaan ilman lunnaita vapauden nuorelle sukulaiselleen, mutta Wulfsen, joka katsoi parhaaksi ett'ei olla mistään huolivanansa, kirjoitti Risto Gransenille hänen hääpäivänänsä kirjeen, jossa hän lausui:
'Hyvä ystäväni!