Todistukseksi siitä kunnioituksesta ja suosiosta, jonka te saavutitte Cort Adelerilla ollessanne, pyytää sen päällikkökunta ja miehistö, että te häälahjana ottaisitte vastaan ne kaksikymmentä tuhatta riikinpankkotalaria, jotka meidän tulee saada teidän morsiamenne lunnaita. Lahja ei ole suuri, verraten sen miehen arvoon ja maineesen, kenelle se annetaan. Jos te mestarikädellänne tahdotte luoda vaatteelle Cort Adelerin taistelun sen ruotsalaisen rekatin kanssa, niin olemme teille erittäin kiitolliset, sillä muisto sotaisasta kahakoimisestamme jää silloin jälkimaailmalle silmin nähtäväksi, eikä Cort Adelerin risteilijät jää unhotuksiin.'

Maalari täytti kiitettävimmällä tavalla tämän pyynnön ja teos oli parhaita mitä hänen kädestänsä on lähtenyt. Se on saanut sijansa Kristianborgin linnan suuressa taulukokoelmassa ja on yksi sen parhaimmista koristuksista.

KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Yksi maailman ja toinen arvon mies. Pidä se mikä sinulla on, ett'ei kenkään ota kruunuasi.

Syksy lähestyi lähestymistään. Kustaa Adolf oli viettänyt kesänsä Ahvenanmaalla ja tehnyt päättömiä suunnitelmia niinhyvin Suomen kuin Norjankin sotien johtamiseen, mutta nyt läksi hän Kastelholmasta, kun myrskyt alkoivat raivota siellä, ja meni Ruotsin pääkaupunkiin, jonka asujamet näyttivät hänelle tyytymättömyyttänsä ja sellaista kylmäkiskoisuutta, että sen olisi pitänyt, ell'ei kuningas olisi ollut kokonaan so'aistu, ilmaista hänelle yleisön mielipiteen. Mutta kun hänen suosikkinsa peittivät häneltä asiain oikean laidan, luuli hän kaikki olevan hyvin ja hyvässä kunnossa.

Pääkaupunkiin saapui saaristolaivasto Suomen purjehdusvesiltä, mutta millaisessa kunnossa oli sen miehistö! Suurempaa kurjuutta tuskin lienee laivoilla koskaan nähty. Suurin osa laivaston miehistöä oli niinkutsuttuja nostokkaita. Tämän meidän historiassamme myöhempinä aikoina onnettoman kuuluisaksi tulleen sotajoukon määräsi Kustaa Adolf 1808 vuoden sodan alkaessa. Kuningas näet luuli, väärin selittämällä vakuutuskirjaa, itsellänsä olevan oikeuden säätyjä kuulematta laatia sellaisen lain sekä kiskoa sotaveroja. Koko sotavoima oli, paitse ylioppilaita, 30,000 naimatonta nuorukaista 18 ja 25 ikävuoden välillä. Tällä sotavoimalla, joka oli maan etevin, olisi oikein käytettynä ja vakinaiseen väkeen yhdistettynä voinut paljon toimittaa. Mutta nostokkaita hoidettiin kaikin puolin huonosti. Niistä tehtiin eri joukkoja maakuntien mukaan ja niiden päälliköiksi nimitettiin joko virasta eronneita upseeria eli nuorukaisia, jotka olivat yhtä taitamattomia ja kokemattomia kuin miehistökin. Sen lisäksi eivät ne saaneet ollenkaan vaatteita, sillä sellaisia ei ollut valmiina, ja jos niitä joskus valmistuikin, niin ei niitä jaettu miehistölle, joka oli niiden puutteessa, sillä ne vaatteet, jotka olivat kotoansa tuoneet, olivat jo kuluneet; läntiselle sotajoukolle oli lähetetty muutamia kuormastoja vaatetuksia, mutta niitä ei jaettu, vaan kuljetettiin laatikoissa joukkojen perässä, mihin ne kulloinkin muuttivat kortteerinsa. Tuhansittain kuoli tätä nuorta miehistöä viluun ja huonoon hoitoon. Kun saaristolaivasto, kuten jo mainitsimme, nyt tuli kotia Tukholmaan, niin ei useassa tykkivenheessä niistä 40 miehestä, jotka olivat niihin määrätyt soutajiksi, ollut kuin 5 eli 6 miestä kykenevässä kunnossa. Väliin loikoivat kuolleet ja kuolevat sekaisin elävien kanssa. Heidän mukanansa tuli pääkaupunkiin ja levisi sen asujamiin rutto, jota nimitettiin nostokastaudiksi ja joka kolmeen eli neljään viikkoon tappoi enemmän kuin 1,000 ihmistä. Kerrotaan, että kun eräs nostokasjoukko Uutta-siltaa myöten horjuen kulkea retusti ja tuskin jaksoi kantaa kivääriänsä eli pysyä pystyssä, niin huomasi Kustaa Adolf sen linnan ikkunasta ja kysyi läsnäolevalta suosikiltansa, kenraaliajutantti, vapaaherra Tibelliltä, mikä tuohon mahtoi olla syynä. Sen sijaan että olisi selvittänyt kuninkaalle asian todellisen laidan ja miten tämä joukko tarpeettomalla, kentiesi tarkan mietinnön perästä varta vasten ai'otulla huonolla hoidolla oli pilattu, sanoi hän hymyillen, että nuoren miehistön isännät olivat luultavasti hyvin kestittäneet vasta saapuneita vieraitansa, jotka sen johdosta ehkä olivat vähän liikutettuna, jonka hän toivoi kuninkaan heille antavan anteeksi. Mikä halpa iva, mikä aikainen pilkka noista onnettomista olennoista, ja se lähinnä kuningasta olevalta sotajoukon korkeimmalta päälliköltä! Tibellin itse sanotaan kertoneen tämän historian näytteeksi nerokkaisuudestansa ja miten hän helposti osasi pelastua tukalasta pulmasta. Tyytymättömyys nostokkaiden kohtelusta ja se suru, jonka tämä kohteleminen synnytti kotona olevissa vanhemmissa ja sukulaisissa, oli suurena syynä vuoden 1809 vallankumoukseen ja teki sen mahdolliseksi. Tämä oli yksi niitä okaita, joita ilmestyi onnettoman hallitsijan kruunun koristuksien sekaan ja jotka tukahduttivat Ruotsin kansan rakkauden kuningastansa kohtaan.

Tänä synkkänä aikakautena tuli pääkaupunkiin eräs ranskalainen matkailija kreivi Georges Melfort, joka oli oikea täysiverinen ylimysystävä. Hänellä oli suosituskirje kreivi Artois'ilta, joka sittemmin tuli Kaarlo X:ksi ja oli mestatun Ludvig XV:sta nuorin veli. Enempää kreivi ei tarvinnut tullaksensa avoimin sylin vastaanotetuksi pääkaupungin ylhäisissä piireissä, Melfort oli vähän yli neljänkymmenen vuoden vanha, ihastuttava, kookas kasvuinen, kaunis vartaloinen ja erittäin hieno-käytöksinen mies. Hän tuli heti naisten suosikiksi ja muuten synkkä hovikin muuttui iloisen kreivin tultua heti toisellaiseksi. Heti tehtiin rekiretkiä Drottningholmaan ja Haagaan, toimitettiin silloin tällöin naamiohuvia, vieläpä kreivi osasi järjestää seuranäytelmiäkin, joissa muun muassa esiteltiin "Windsorin iloiset rouvat." Sanalla sanoen oli kreivi Melfort heti hovin ja ylhäisemmän piirin johtava henki ja seurakausi, joka alkoi hyvin synkästi, muuttui pian iloisemmaksi, joka on luettava kreivi Melfortin tottuneen tavan, miellytyskyvyn ja seurustelulahjain ansioksi. Kreivi Melfort oli maailman mies ja sentähden häntä suuresti kunnioittivat ne, jotka sellaisia henkilöitä ihailevat. Kun hän kertoi omista ja Ranskan valtakunnan onnettomuuksista, oli hän surkuteltava, sillä siinä hän sivumennen mainitsi miten vallankumouksen kautta hänen ruhtinaallinen omaisuutensa, ja tulonsa olivat hävinneet; silloin kyyneleet vierivät naisten silmistä ja herrat tarjosivat hänelle rahojansa siinä toivossa, että kreivi vielä kerran oli saava tiluksensa takaisin ja silloin ehkä maksava myös saamansa pikkulainat.

Itse tuo synkkä, surumielinen kuningaskin alussa suvaitsi kreivin vilkasta pilapuhetta ja iloisia vehkeitä, jota seikkaa herrat Tibell ja Melin pitivät taivaan lähettämänä ihmetyönä, ja lopulta alkoi kuningas mieltyä ja ihastuakin häneen. Olematta mikään Cagliostro, tuo suurin pettureista, oli kreivillä paljon salaoppisia tietoja, jotka hän ilmaisi haaveilevalle kuninkaalle, ja seurauksena siitä tuli läheinen ystävyys heidän välillensä. Suurilla ja loistavilla juhlamenoilla otettiin kreivi ruotsalaisten vapaamuurarien joukkoon. Kuningas itse oli esimiehenä tässä tilaisuudessa ja siitä hetkestä tuli kreivi kuninkaan jokapäiväiseksi seuralaiseksi. He sulkeutuivat kahdenkesken huoneesen ja työskentelivät yksin neuvoin henkien esiin käskemisessä. Muutoin säästäväinen kuningas lahjoitteli kreiville kallisarvoisia lahjoja ja tarjosi hänelle suuria rahasummia. Kustaa III:nen entinen suosikki Armfelt oli antanut kauniin Frescattinsa Eläintarhassa kreiville asunnoksi ja kerrottiin, että kreivi siellä toimeenpani yöllisiä juomakarkeloita rikkaan ja ylhäisen "kukoistavan nuorison" kanssa, joka kevytmielisenä ja nautinnon himoisena tunkeusi kreivin siipien suojaan, jonka tarkoitus näytti olevan: "nauttia elämätä miten ja millä keinoin hyvänsä."

Eräänä iltapuolena Joulukuun loppupuolella oli 12 henkinen joukko, kreivikin siihen luettuna, keräytynyt Frescatiin. Vieraat, jotka kuuluivat parhaimpiin pääkaupungin "kukoistavasta nuorisosta", istuivat herkukkaan ja hienoimmilla viineillä täytetyn päivällispöydän ympärillä. Kolme eli neljä kuninkaallisen operan tanssiatarjoukkoon kuuluvaa naista istui kukilla koristettuina ja poskivärillä punattuina vierasten välissä. Frescati heloitti, sillä vaikka kello vasta oli kaksi päivällä, olivat ikkunan verhot alas lasketut ja vahakynttilät sytytetyt kruunussa ja haarakynttiläjaloissa. Viini säkenöi pulloissa; iva ja ilo, kevytmielinen ja ruokoton pilkka kaikesta siveellisyydestä vaihtelivat toistensa kanssa niissä raivokkaissa keskusteluissa, joita Melfort vieraineen piti.

"Onnittelen, kreivi, kun olet päässyt meidän kruunatun pöllöpäämme suosioon", lausui korkealla äänellä parooni Aleksi M., samalla nyökäyttäen päätään ja kohottaen lasiansa. "Sinusta mahtaa olla helkkarin hauskaa kahdenkesken seurustella kuninkaan kanssa, joka on epäilemättäkin ikävin ihminen, mitä konsana on maailmassa tavattu. Millä pirun tavalla voit sopia sen miehen kanssa?"