On aamu. Sumun lävitse paistaa aurinko kuin harmaa, kammoittava pallo. Kolmetuhatta kuollutta ja haavoitettua peittää Oravaisten taistelutantereen. Ruotsalaissuomalaisella sotajoukolla on näiden uhrien joukossa 35 upseeria ja 1,200 miestä. Täällä makaa ruotsalaisia, suomalaisia ja venäläisiä rivittäin kauneimmassa epäjärjestyksessä, tuolla ovat he sullotut läjiin. Nyrkissä olevat sormet näyttävät vielä itse kuolemassakin puristavan niitä aseita, joita he käyttivät taistelussa. Mikä kamala, kauhea taulu, hirveä kertoakin, mutta paljon kammottavampi nähdä. Ja Oravaisten verinen päivä, tuo viimeinen suurempi taistelu Suomen niemellä tämän sodan aikana, on kumminkin uljaimpia tapauksia meidän sotahistoriassamme ja ansaitsee olla jokaisen isänmaatansa rakastavan, kansalaisen muistossa.
Döbeln tahtoo vielä, jos suinkin mahdollista, pelastaa Suomen emämaalle. Hän tekee yhtä nerokkaan kuin rohkeankin suunnitelman vihollisen tapaamiseen ja voittamiseen uusilla sotavehkeillä. "Minun perus-aatteeni on se", sanoi sankari, "että, jos meidän lopullisesti täytyy menettää kaikki, niin on paikka, missä se tapahtuu, juuri yhden tekevä kun vaan aikaa voitetaan. Pietari ja Tornio ovat yhtä hyvät."
Döbelnin suunnitelmaa ihmeteltiin, mutta se kumminkin hyljättiin. Peräytyminen pohjoiseen alkoi taas. Lohtajalla tehtiin epämääräinen aselepo Klingsporin ja Buxhövdenin välillä. Kuningas vihdoinkin huomasi Klingsporin kelpaamattomuuden ja otti häneltä päällikkyyden, mutta se oli — myöhään. Kaikki kuninkaan uudistamat maallenousut olivat onnistumattomia ja hän kutsui sotajoukosta pois tuon urhoollisen Vegesackin, joka oli joutunut hänen epäsuosioonsa. Klingsporin jälkeen tuli vanha Klercker korkeimmaksi päälliköksi. Urhoollisen Sandelsin, joka alinomaa oli voittanut Karjalassa, täytyi avun puutteessa lähteä maasta, sitte kun hänellä nyt oli ainoastaan 1,400 miestä 9,000 venäläistä vastaan.
"Pietari eli Tornio" oli Döbeln ennustanut ja pohjoiseen kiiruhti Ruotsin pääsotajoukko. Sodan vaivojen ja tautien rasittamana kulki sotajoukko kuluneilla vaatteilla pitkin rantaa 64 leveys-asteella autioiden ja hävitettyjen seutujen läpi lumessa, pakkasessa, kohmettuneena ylös Lappiin. Toivottoman ja synkkämielisen sotilaan pään päällä liekitsi revontulet ja säteilevät tähdet, hänen kurjuutensa oli rajaton ja ikipäiviksi täytyi hänen jättää rakastettu isänmaansa, kotinsa, vaimonsa ja lapsensa, kaikki seurauksia erehtyneen, itsepäisen kuninkaan mielettömästä päätöksestä.
KAHDESKYMMENES LUKU.
Palkinto. Hyvitys ja sovinto. Döbelnin hyvästijättö. Kruunu ja okaita.
Menemme muutamia kuukausia ajassa eteenpäin. On Maaliskuu 1809, kun käymme Ruotsin pääkaupunkiin. Yhtä ankarasti kuin edellisenäkin vuonna levittää talvi rautavaltikkaansa pohjolan yli. Pohjanlahti on jäätynyt ja jää Ruotsin ja Suomen välillä kannattaa. Puutos ja kurjuus vallitsee kaikkiaalla maassa. Se kunnottomuus, jolla Suomen sotaa käytiin, ne suuret varain tuhlaukset, nostokasten huono hoito y.m., kaikki herättivät suurinta tyytymättömyyttä kansassa ja sotajoukossa. Mielet kuohuvat ja vallankumous on aivan ovella.
Kustaa Adolf, jota muutamat kavalat viettelijät pitivät onnettomassa tietämättömyydessä, luuli kaikki vielä olevan hyvin. Kuningas luotti oikeutettuun asiaansa ja että englantilaiset lopuksi auttaisivat häntä runsailla joukoilla ja lisätyillä apuvaroilla. Mutta Englannin ministerillä oli suuri kokemus kuninkaan päättömistä ja heille hyödyttömistä hommista, niin ett'ei se enempää tahtonut auttaa häntä. Ulkoasiain ministeri vapaaherra von Ehrenheim koetti useita kertoja vakuuttaa kuninkaalle, että oli tarpeellista ryhtyä rauhan hankkeihin, vieläpä vakaisimmilla sanoillakin, mutta ei mikään vaikuttanut tuohon onnettomaan kuninkaasen, joka vaan vastasi: "Minä taistelen kaikkia ja etupäässä englantilaisia vastaan, sillä ne ovat ylpeitä ja nenäkkäitä; kyllä minä heidän lannistan", lisäten: "Olen kyllä huomannut, miten minua jo kau'an aikaa on koetettu peloittaa rauhaan; mutta minä näytän, ett'en pelkää ketään, en teitäkään, hyvä parooni", jolloin hän puristi nyrkkiä Ehrenheimin silmien edessä.
Ehrenheim läksi kuninkaan luota ja kohta sen jälkeen ilmoitettiin sanansaattajan tulleen Suomesta. Kustaa Adolf käski tuomaan hänen sisään. Se oli majuri Björnstjerna, joka toi mukanansa asiakirjoja, jotka sisälsivät sopimukset Ruotsin ja Wenäjän päällikköjen välillä, joidenka mukaan ruotsalaiset suostuivat lähtemään Suomesta. Majuri jätti ikäviä seikkoja sisältävät paperinsa kuninkaan käsiin. Tämä tuskin lukikaan niitä läpi, mutta loi sitä vastaan tuiman silmäyksen sanansaattajaan. Vihdoin huusi hän:
"Kuinka Björnstjerna rohkenee näyttäytyä minulle sapelilla, joka ei kuulu univormuunne?"