"Mikä kunnia ja mikä hieno kohteliaisuus", huudahti hän. "Ainoastaan korkeampi-säätyisiä henkilöitä on sinne kutsuttu ja meidän siellä olomme on kohottava arvomme ja tekevä meidät huomatuiksi. Onnemme aurinko on nousemassa, meidän työmme tulevat palkituiksi ja me saamme niittää niitä hedelmiä, joita työmme ansaitsee. Mutta sinä olet alakuloisen ja synkän näköinen. Onko jotakin tapahtunut, jota et tahdo kertoa?"
"Minä luulen, että toiveemme venäläisestä kiitollisuudesta eivät tule täytetyiksi siinä määrässä, kuin olemme odottaneet", vastasi neiti katkeralla äänellä. "Kreivin vastaanotto oli tosin kohtelias ja ystävällinen, mutta minä en oikein pitänyt hänen puhelutavastansa. Hän antoi koko kunnian Suomen valloittamisesta venäläiselle sotajoukolle eikä tahtonut puhua mitään suomalaisten ystäviensä tekemistä hyvistä töistä. Kun työkalua ei enää voida käyttää, niin heitetään se pois."
"Ei suinkaan, sinä erehdyt kokonaan", vastasi isä vakuuttaen. "Suchtelen on sotamies ja pitää ankarasti sotakunniastansa eikä tahdo muille suoda mitään ansioita. Keisari ei voi minulle antaa vähempää kuin kuvernöörin paikan jossakussa läänissänsä. Sellainen paikka tekee omistajansa rikkaaksi muutamissa vuosissa, jos hän ymmärtää hoitaa virkaansa."
"Kyllä pian käy selville, jos teidän toiveenne ovat perustetut eli ei", vastasi neiti. "Se tapa, millä keisari huomenna ottaa meitä vastaan, on määräävä siitä. Minäkin olen uneksinut kunniasta, vallasta ja rikkauksista ja paljon olen uhrannut sen tarkoitukseni voittamiseksi, kaikki, jopa kunniani ja arvonikin."
Isä tahtoi vastata hänelle, mutta hän nousi ylös ja meni omiin huoneisiinsa. Giboryn menettäminen vaivasi häntä sanomattomasti. Hän oli rakastanut häntä eikä voinut unhottaa eikä sydämmestään reväistä sitä rakkautta.
"Petetty, häväisty, eikä hän edes sanallakaan antanut minun aavistaa asian todellista kantaa", sanoi hän itseksensä. "Tuo Ranck uhkasi minua kerran kostaa, kentiesi oli hänellä oikein, minä melkein pelkään sitä."
Hän alkoi järjestellä vaatteustansa seuraavan päivän suureen juhlaan. Hän tahtoi eduksensa näyttäytyä kaikessa komeudessansa ja koetteli sentähden parastansa.
Seuraavan päivän ilta oli käsissä. Tähdet loistivat kaikessa komeudessansa, mutta vieläkin loistavampi oli Talvipalatsi, jonka ikkunat valomerenä häikäisivät silmiä. Joukko komeita vaunuja kulki lakkaamatta linnan rappusia kohti ja jätti sinne yhden toisensa perästä noita keisarillisia vieraita.
Salit ja kammarit pian täytyivät. Komeus näissä huoneissa, se hienous ja erinomainen loisto, joka täällä vallitsi, herrojen loistavat univormut, naisten korukivistä ja timanteista loistavat puvut enensivät juhlallisuuden vaikutusta ja miellyttivät silmää. Aasialainen ja europalainen loisto sekaantuivat täällä toisiinsa ja tekivät sellaisen lumoavan vaikutuksen, ett'ei sitä ole helppo kertoa.
Niin kutsutussa ritarisalissa otti keisari puolisoinensa vastaan vieraitansa ja täällä ne heille esiteltiin. Aleksanteri oli tähän aikaan vielä kaunis mies, ja pulskempaa hallitsijaa oli vaikea löytää. Hänen lempeiden, surullisten silmäinsä katse oli miellyttävä. Uskonnolliset haaveilut eivät vielä olleet saaneet valtaa hänessä. Kun hän oli suora ja kaikkeen hyvään ja jaloon taipuvainen, uneksui hän vielä nuoruuden unelmaansa, miten voisi niin hyvin hengellisessä kuin aineellisessakin suhteessa tehdä kansansa onnelliseksi. Nuoruudessansa oli Aleksander kasvatettu vapaissa mielipiteissä, jotka hän omisti parantajan koko innolla. Hän tahtoi hallita vapaata kansaa eikä orjia. Hän vihasi valhetta, petollisuutta ja kavaluutta. Hänen jalo luonteensa vasta niiden vastusten kautta, mitkä kohtasivat hänen vapaamielisiä parannuspuuhiansa ja sen salaliiton tähden, jolla uhattiin hänen henkeänsä, muuttui ja tuli itsevaltiaaksi.