* * * * *
Sairashuoneet ja joukko yksityisiä asuntojakin Uudessa-Kaarlepyyssä olivat Oravaisten verisen tappelun perästä täytetyt haavoitetuilla. Viimeksi mainittujen joukossa oli myös vanha Koiskinen, Ranck ja Tiainen. Heidän haavansa eivät tosin olleet hengelle vaarallisia. He olivat kaikki sijoitetut samaan kartanoon. Hanna Tiainen oli heti taistelun, jälkeen tullut kaupunkiin ja hoiti nyt huolellisimmin sairaita. Ranckin ja hänen uudelleen tapaaminen oli ollut mitä sydämellisin. Nyt voi hän vapaasti ja pakotta kätkeä Hannan kuvan sydämmeensä ja sanomattoman ilon tunteella luuli hän huomaavansa, ett'ei Hannakaan ollut välinpitämätön. Vanha Koiskinen huomasi että "kala oli merrassa", hymyili itseksensä, kun hän kompuroi sauvansa varassa eteenpäin.
"Kaikki on loppunut, kaikki on menetetty, paitse kunnia", lausui hän Ranckille ja Tiaiselle. "Kasakat tulevat uittamaan hevosiansa Pohjanlahden rannikolla ja moskovalaiset tulevat herroiksi maassa. Suomen poikina olemme tehneet velvollisuutemme ja uhranneet veremme, emmekä enempää voineetkaan tehdä."
"Teillä, eno, on oikein", vastasi Tiainen, "ja niin pian kuin haavani ovat parantuneet palaan kotiseutuuni Karjalaan. Siellä tahdon rauhassa viljellä isältäni perittyä maata ja odottaa vapauttamisen päivää. Sillä vielä kerran luulen huudon: taisteluun, kamppailuun, taas kaikuvan aina Kemistä mereen saakka ja isänmaan taasen tulevan vapautetuksi."
"Ja silloin ymmärrämme paremmin ja uskollisemmin pysyä yhdessä", lausui Ranck. "Tämä kokemuksen ja kärsimyksen koulu, jonka nyt olemme läpikäyneet, on oleva meille hyödyksi. Sorto on saattava meidät enemmän ja paremmin pitämään arvossa vapautta ja tuleva suku on oikaiseva ja sovittava sen, mikä on rikottu ja väärin tehty."
Koiskinen ja Tiainen menivät edellisen huoneesen. Ranck jäi yksin Hannan kanssa. Hän istui ikkunassa ja katsoi miten syys-aurinko vähitellen laskeusi etäisten metsien taakse.
Ranck meni hiljaa hänen luoksensa ja pani kätensä hänen ympärillensä.
Hanna kääntyi ympäri ja katsoi hänen silmiinsä iloisella, kysyvällä katseella.
"Minä rakastan sinua, Hanna, syvästi ja sydämellisesti", kuiskasi hän. "Voinko toivoa mitään?"
"Voit", vastasi hän, "sillä kau'an aikaa sitten olet jo voittanut sydämeni. Sinulle tahdon kuulua ja sinua rakastaa koko ikäni. Sinä olet kelvollinen Suomen poika, totisen kunnian ja arvon mies."