"Mutta jos nimeni ei olisikaan Ranck, vaan kokonaan toinen, voisitko sittenkin sanoa sitä samaa?" kysyi hän levottomasti katsoen hänen silmiinsä.
"Voin, sillä olen vakuutettu, että sinä millä nimellä hyvänsä olet sydämeltäsi ja ajatuksiltasi sama todellinen, ylevämielinen mies", vastasi hän.
"Sitten rohkenen myös serkkunasi, onnettomana ja maanpakolaisena Kaarlo August Koiskisena uudistaa pyyntöni: tahdotko ruveta vaimokseni?"
Kylmä väre kävi Hannan ruumiin lävitse. Hänen silmänsä tirrottivat kummastuksesta ja kauhusta Ranckin kasvoihin.
"Kavaltaja, häväisty", mumisi hän. "Oi, ei, ei, en voi!"
Hän nousi kiiruusti ja läksi huoneesta.
Kyynelsilmin katsoi Ranck hänen jälkeensä.
"Oi, Jumalani! mikä rangaistus seuraa minua", mumisi hän. "Minun täytyy puhua Döbelnin kanssa ja ilmaista hänelle kaikki. Armahdukseni on taskussani ja hyvitys ynnä sovitus on minulle myönnettävä."
Noin 14 päivää tämän jälkeen voivat jo haavoitetut jättää huoneensa. Tällä ajalla olivat Ranck ja Hanna välttäneet toisiansa eivätkä enää yhtyneet. Synkkä alakuloisuus vallitsi ja vanha Koiskinen aavisti jotakin ikävää tapahtuneen Ranckin ja Tiaisen sisaren välillä sekä koetteli turhaan saada siitä selkoa.
"Solmu on tullut lankaan", mumisi hän. "Mutta kaikki täytyy vielä muuttua hyväksi. Ne molemmat ovat luodut toisillensa. Siinä on vaan joku väärä käsitys, eikä mitään muuta. Minun pitää ensin puhua Ranckille ja sitten Hannalle. Niiden täytyy kuulla minun sanojani ja sopia, se on aivan varma."