Kaikki joukot olivat lähteneet Uudesta-Kaarlepyystä ja olivat matkalla pohjoiseen päin. Ainoastaan Döbeln rykmenttineen oli vielä jälellä, ottaaksensa mukaansa haavoitettuja ja varjellaksensa peräymismatkaa. Ranck oli käynyt evestin luona ja keskustellut hänen kanssansa kau'an ja ystävällisesti. Kun he erosivat, niin ojensi Döbeln hänelle kätensä ja lausui:
"Huomenna täytän pyyntönne. Tarkastus-aikaan keräytyy rykmentti torille ja pitäkää huolta, että ystävänne silloin ovat saapuvilla."
Kun Ranck tuli kotia, olivat Koiskinen, Tiainen ja hänen sisarensa yhdessä.
"Ylihuomenna alkaa rykmenttimme marssia pohjoiseen päin", lausui Ranck lyhyesti tervehdittyään. "Kello kymmenen huomeis-aamuna tarkastaa von Döbeln rykmenttiä. Ehkä tulette tekin silloin saapuville lausumaan aseveljillemme viimeiset jäähyväiset."
"Kyllä tulemme", vastasivat Koiskinen ja Tiainen. "Porin rykmentin urhoot ansaitsevat kunniallisen kädenlyönnin ja sydämellisen kiitoksen hyvästä kumppanuudesta", lisäsi veteraani. "Sellaisia sotamiehiä ei löydy missään sotajoukossa."
"Totta varmaan tekin, Hanna, saavutte sinne?" kysyi Ranck vähän liikutetulla äänellä. "Minä luonnollisesti seuraan rykmenttiä ja sitten emme enää näe toisiamme."
Hannan kasvot olivat kuolon kalpeat eikä hän kohottanut silmiänsä kuin vastasi:
"Minä tulen tarkastukseen, sillä heti sen jälkeen lähden veljeni kanssa kaupungista."
Synkkämielisesti kuunteli vanha Koiskinen näitä sanoja. Hetkisen näytti, kuin hän tahtoisi puhua, mutta hän hillitsi itsensä ja mumisi:
"Odotan vielä huomiseen, mutta sitten puhunkin sanoja, enkä laske leikkiä."