Tämän kuultuansa venäläinen näytti ujostelevan.
"Juuri tuosta rahdista tahdoin teitä puhutella" sanoi kenraali hetkisen vaiettuansa. "Nykyhetkellä ei ole sotahallinnolla selvää rahaa maksuksi. Minä en siis voi teille maksaa toisin tavoin kuin velkakirjalla, joka lunastetaan sodan loputtua. Venäjä on rikas ja sen varat äärettömät teille ei tule muuta vahinkoa kuin odottaminen."
"Siihen en voi suostua, sillä minun on laivan omistajille vastaaminen rahdista ja kaikesta, jos nyt ottaisin arvottoman paperin niin suuresta summasta menettelisin petollisesti häntä kohtaan", vastasi katteini. "Lasti jää laivaan, kunnes minä saan rahdin joko puhtaasta rahassa taikka sen sijaan kelvollisen vekselin."
Venäläisen silmät salamoivat kiukusta. Tuo halpa-arvoinen katteini rohkeni puhua "arvottomasta paperista"; hän epäili mahtavan Venäjän rehellisyyttä ja hyvää tahtoa maksaa rahat. Olihan se hävytöntä ja tarvitsi rangaistusta.
"Teidän täytyy vastaiseksi ottaa velkakirja", sanoi kenraali kuivasti. "Teidän lastinne oli odotettu ja me tarvitsemme sen; ymmärrättekö minua?"
"Ymmärrän kyllä ja toivon teidänkin, herra kenraali, ymmärtävän minua", vastasi katteini. "Lastia ei pureta, jos en saa suoritusta selvässä rahassa."
"Onko tämä teidän viimeinen sananne?"
"On", vastasi Milenius.
Pilkallinen hymy näkyi venäläisen huulilla, mutta hän hillitsi kiukkunsa. Tätä virnailemista Milenius ei huomannut. Hänen olisi kuitenkin pitänyt olla varuillansa, sillä hän oli tekemisissä venäläisen virkamiehen kanssa, joka pitää kaikkea luvallisena, kun hän vain luulee toimellisesti palvelevansa keisaria.
"Minun sitte kai täytyy hankkia rahaa, vaikkapa se minulle käykin vaikeaksi", sanoi kenraali. "Viipurin pankin on annettava laina. Olkaa hyvä, viipykää muutama minuutti, minä tulen heti takasin."