Patruuna hypähti kirjoituspöytänsä äärestä, kasvoiltansa kalman kalpeana.
"Sanoit: ikävä tapaus, veikko Evert", jupisi hän värisevin huulin, "sano onko Salama ryöstetty? joutuin; muuten tulen hulluksi."
"Niin hullusti kai ei sentään ole, mutta ikävästi sittekin", vastasi raatimies niin pitkään, että patruunalla oli hyvin aikaa tuskistella. "Jos olisin aavistanut, että laivaa käytettiin sulunsärkijäksi, ei Yrjö milloinkaan olisi saanut astua sen kannelle. Se vain on varma…"
"Keskustellaan sittemmin siitä, oliko se oikein vai väärin", keskeytti hänet patruuna. "Nyt kysyn sinulta, veikko, ihminen, sano selvään, tiedätkö onko Salama säilyssä vai eikö, elääkö sen katteini vai ovatko englantilaiset hänet hirttäneet; armosta sano se minulle."
"Poikani kirjoittaa, että Salama onnellisesti pääsi Lovisaan, mutta että Yrjö ja kaksi muuta sen miehistä olivat joutuneet englantilaisten vangiksi. Yrjön kirje oli kirjoitettu englantilaisella päällikkö-laivalla 'Duke of Wellington.' Hän on ollut useammassa pienemmässä tappelussa, ja Jooseppi-setä ennusti sittekin väärin, kun sanoi, että joku minun kolmestatoista lapsestani tulee hylkiöksi. Yrjöstä ei ainakaan sellaista tule, sillä hän on käyttäytynyt miehentavoin ja osottanut niin ylevän jaloja tunteita, että saatan olla ylpeä kelpo pojastani."
Patruuna rohkeni taaskin hengittää. Sen että Yrjö ja kolme muuta miestä oli joutunut englantilaisten valtaan, oli Milenius hänelle kirjoittanut, vaikka patruuna ei sitä ollut raatimiehelle sanonut, jott'ei tämä suotta surisi. Olihan siis vielä toivoa Salaman olevan vapaana. Siitä iloisena puristi hän raatimiehen kättä ja sanoi:
"Minä olen Yrjön kummi enkä häntä unohda. Vankina hän ei voi kauan pysyä, ja kotiin päästyä saa hän ruveta lukemaan varapäällikön tutkintoa, minun kustannuksellani tietysti. Eikä se haittaa, että hän saa oppia englanninkieltä sekä kuria ja järjestystä sotalaivalla. Jumala suokoon, että minäkin nuoruudessani olisin jotakin hyödyllistä oppinut, eipä silloin olisi ollut niin vaikea hankkia tietojani vanhemmalla iällä. No, mitä poikasi kirjottaa?"
Raatimies asetti silmälasit nenälleen ja rupesi lukemaan Yrjön kirjettä, joka oli sekä pitkä että ainehikas. Sulimmalla hellyydellä puhui hän siinä vanhemmistansa. Hän kertoi tapahtumat Salamalla, vangitsemisensa ja palveluksensa Dragonilla. Vielä kertoi hän osallisuudestaan useammassa pienessä tappelussa, etenkin maallenousu-yrityksistä Suomen rannalle laivaston pienemmillä aluksilla. Kerromme tässä kohtauksen yhdestä sellaisesta kahakasta, joka osottaa, miten jalointa ihmisyyttä voi tavata keskellä sodan kauhuja. Se on todellakin kaunis urostyö sodanaikana. Siitä kirjottaa Yrjö Evert seuraavasti:
— — — "Jok'ainoa laivan miehistä tarjoutui vapaaehtoiseksi, mutta päällikkö valitsi mielensä mukaan parhaimmat ja minäkin lähetettiin merimiesten muassa maalle. Rantaa kohti soutaessamme näkyi maalla sotaväkeä, mutta laukaus 'Bloodhoundin' kylkitykistä karkoitti ne tykkänään. Meidän miehiä hajaantui kappaleen matkan päähän rannasta sill'aikaa kuin venemiehemme valloittivat muutaman vihollistemme jättämän kanuunan. Viholliset seisahtuivat metsän suojaan ja alkoivat ampua. Minä tähtäsin tarkoin yhtä heistä, laukasin ja mies kaatui kuin kannaltansa hakattu puu. Samalla erää laukasi 'Cruiser' koko kylkirivinsä, kuulat sinkoilivat metsään ja vastustajamme pakenivat. Joku vastustamaton halu pakotti minua käymään katsomaan sitä miestä, jonka olin ampunut, elikö hän vielä vai oliko hän jo kuollut. Hän makasi liikkumattomana ja minä pelkäsin häntä enemmän sellaisena kuin äsken seisovana ja aseellisena. Hyvin kamala tunne on katsella ihmistä, jonka tietää surmanneensa. Hän oli avannut nuttunsa ja puristi kättä rintaansa vastaan, siihen kohtaan, mihin kuula oli sattunut. Hän hengitti raskaasti ja verta pursui joka hengenvedolla sekä suusta että haavoista. Muotonsa oli kalman kalpea; suurilla kirkkailla silmillänsä tirkisti hän minua. Sitä näkyä en milloinkaan voi unohtaa. Hän oli kaunis nuori mies, ei ainakaan yli viidenkolmatta ikäinen. Minä asetuin polvilleni hänen viereensä ja sydämeni sykki niin kovasti kuin olisi se ollut pakahtumaisillaan. Hän oli oikein ruotsalaisen näköinen eikä ensinkään näyttänyt viholliselta. Mahdotonta on kertoa mitä tunsin povessani, mutta jos oma henkeni olisi voinut pelastaa hänet, luulen että olisin sen antanut. Minä panin hänen päänsä polvilleni, hän tarttui minun käteeni ja koetti jotain sanoa, mutta ei saanut ääntä. En minä häpee tunnustaa olleeni häntä heikompi, sillä hän ei vuodattanut ainoatakaan kyyneltä, mutta minä en voinut pidättää omiani. Hän ummisti silmänsä, mutta samassa paukahti laivastamme kanuunan laukaus, joka kutsui meitä takaisin ja se herätti hänet. Hän osotti sormellaan rantaa ja metsää kohti, minne hänen toverinsa pakenivat. Mies poloinen, hän ei varmaankaan aavistanut, että juuri minä olin hänen surmaajansa. Olin epätietoinen, miten erota hänestä. Sitä ei kuitenkaan kauan kestänyt, sillä samassa tuli häneen kova kouristus, silmänsä särkyivät ja huoaten heitti hän henkensä. Minä toivon jumalan ottaneen hänet ikuiseen rauhaansa. Hänen päänsä laskin minä hiljaa maahan ja jätin hänet siihen."
"Hm, — jalosti, ihmismäisesti tehty; siitä on pojallesi kunniaa, veikko Evert", sanoi patruuna. "Yrjöstä kyllä aikanansa tulee mies. Mutta mitä tirkistelet paperiisi; onko siinä vielä jotakin mainittavaa?"