Englannin sotalaivasto saapui onnellisesti Spitheadin ulkosatamaan ja vangit, joita laivoissa oli useampia, lähetettiin Victory nimiselle kolmekansilaivalle, lord Nelsonin päällikkölaivalle, joka seisoi sisäsatamassa. Turhaan pyysivät Salaman neljä miestä vapauttansa. Heille vastattiin lyhyesti, että kiittäkööt Jumalaa siitä että pääsevät hirttonuorasta, he kun olivat olleet sulunsärkijöitä, todellinen syy oli kumminkin suuri puute merimiehistä, jonka vuoksi ei ollut varaa laskea miehiä irti. Victory laivalla täytyi heidän äkseerata purjeilla ja kanuunilla niin kauan kuin sää ja vuodenaika sen sallivat. Heitä ei laskettu maalle ja usein he yrittivät karata, mutta aina turhaan.
Victory laivassa olevista vangeista oli pari koettanut karata jonka vuoksi kaikkia vankeja alettiin ankarasti vartioida. Yrjö Evertin ja Rydin karkaamisyritykset siis jäivät onnistumatta. Oli jo vuoden 1855 huhtikuu, mutta yhä vielä he olivat sotavankina. Niitä miehiä varten, jotka halusivat meritieteitä oppia, oli toimitettu koulu laivaan ja sen opetusta käytti Yrjö ahkeraan, josta hänelle vast'edes oli suuri hyöty. Edvard Ryd sen sijaan yritteli ehtimiseen karkaamista. Hän koetti taivuttaa Yrjöä yöllä hyppäämään laivasta ja uimaan maalle, jossa hakisivat Peggy Oliverin, mutta siihen Yrjö ei suostunut, koska se hänen mielestänsä oli liian rohkea hanke, jonka vuoksi ei ollut sen onnistumisestakaan toivoa. Jos he saataisiin kiinni, seuraisi siitä kova rangaistus, jonka alaiseksi Yrjö ei tahtonut antautua. Hän odotti parempaa tilaisuutta vast'edes. Ryd taas pysyi jäykästi päätöksessänsä. Eräänä pimeänä yönä kiipesi hän alas ankkurikettinkiä myöten ja alkoi uida kaupunkia kohti. Mutta pahaksi onneksi huomasi hänet muuan vartijavene ja hän vietiin takaisin. Mies tuomittiin saamaan kaksikymmentä köydenpään lyöntiä. Ainoatakaan valitusta päästämättä hän kärsi rangaistuksensa, mutta hänen kiukkuiset silmäniskunsa osottivat, että hän pian aikoi karata uudestaan. Muutamia päiviä myöhemmin jaettiin vangit laivaston eri haaroille lähteville laivoille. Yrjön ja Rydin oli eroaminen. Yrjö joutui Snapper nimiselle kanuunaveneelle, Ryd Ermouth nimiselle sotalaivalle. Laivasto oli valmistettava ensi keväänä meneväksi Itämereen ja Suomen lahteen amiraali Dundasin johtamana. Kaipauksella ja ikävällä erosivat Ryd ja Yrjö toisistaan sillä heistä oli tullut todelliset ystävät. Yrjö kirjoitti pitkän kirjeen vanhemmillensa ja kertoi siinä kaikki, mikä häntä oli kohdannut; hän ehkä etäältä saisi nähdä kotimaansa rannikon, vaan ei tavata omaisiansa.
Englannin Itämerenlaivastoon yhdistyi Ranskan laivasto amiraali Penaudin johtamana. Suomen ja Venäjän Itämeren-satamat suljettiin uudestaan ja nyt alettiin todenteolla tuumailla Wiaporin pommittamista, jotta Venäjälle tulisi tuntuva isku.
Wiaporin linnoitus, jota vastaan liittolaiset nyt olivat päättäneet käyttää hirveää sotavoimaansa, on kuten tiedetään rakennettu kallioon ja kalliolle puolen penikulman päähän Suomen pääkaupungista Helsingistä. Linnoitettuja saaria on seitsemän. Niistä on suurin Kustaavi-niminen, jossa linnanpäällikkö asuu. Wiaporia on sanottu Pohjolan Gibraltariksi. Pitääkö se väite enää paikkansa, lienee epätietoista; ainakin huomattiin sillä, liittolaisten laivain sitä pommittaessa, olevan kylläkin heikkoja puolia. Ainoa kulkuväylä Helsingin redille, joka on Venäjän valtakunnan suurimpia sotasatamia, käypi näitten lujasti varustettujen saarien välitse, joissa on 800 suurimmanlaista kanuunaa. Kun Wiapori on pelkkää kiveä, ei sitä voi maalta piirittää; ainoa keino sitä hävittää on pommittaminen meren puolelta. Wiaporin rakensi 18:ta vuosisadalla Kustaavi III:nen hallitusaikana kreivi August Ehrensvärd. 1809-vuoden sodan aikana antoi kavaltaja tämän lujan linnan ilman ottelua venäläiselle kenraalille Barclay de Tollylle, oinain valtiollisten mielipiteittensä tyydyttämiseksi, kokonaan unohtaen velvollisuutensa isänmaataan kohtaan.
Liittolaisten laivasto seisoi Wiaporin edustalla. Oli elokuun 7 päivä 1855. Aurinko valaisi Suomenlahden laineita ja tuota uljasta laivastoa, joka oli aikeissa koetella voimiaan Ehrensvärdin nerokasta luomaa vastaan. Edellisenä päivänä oli itse amiraali Penaud tullut Tourville laivalla ja heti hänen jälkeensä kaikki muut Ranskan osaston laivat!
Molemmat ylipäälliköt ryhtyivät heti tarpeellisiin alkutoimiin Wiaporia vastaan. Venäläiset olivat edellisenä vuonna samoinkuin vuoden 1855 viimeksi kuluneina viitenä kuukautena uutterasti parannelleet ja varustelleet täällä, rakentaneet uusia pattereja jokaiseen sopivaan paikkaan ja estäneet laivoja lähestymästä muuta kuin tätä monimutkaista tietä.
Amiraalit sen vuoksi päättivät, ett'eivät laivoillansa tee yleistä ryntäystä, vaan ainoastaan semmoista hävitystä, mitä mörssäreillä voidaan aikaan saada.
Linnan melkein pääsemätön asema teki vaikeaksi valita mörsärilaivain paikkaa sopivan kauaksi tai lähelle. Pommittamisen valmistukset olivat siis tehtävät niin varovasti ja huolellisesti, että niihin kului pari päivää, jotenka alottamisen merkki voitiin antaa vastaa elokuun 9 p:nä kello 7 aamulla.
Tulta salamoi laivojen koko rivistä; yhdeksänkolmatta englantilaista ja ranskalaista pommia lensi yht'aikaa linnaan. Siellä oli siihen asti oltu vaiti, vaan nyt vastattiin heti kohta. Taistelu oli alkanut.
Paksu savu tuprusi jo monesta kohdin linnassa. Kello 10 ja 11 välillä kuului ankara räjähdys; muuan ruutikellari oli syttynyt ja lensi pirstaleina ilmaan. Siitä päästivät liittolaiset riemuhuutoja. Taistelu kävi tuimaksi. Melkein kaikki Wiaporin patterit ampuivat kaikilla kanuunillansa. Ranskan ja Englannin kanuunaveneet viskelivät granaatteja ja jykeviä kuulia; näitten paljouden ja sen nopeuden, millä taistelulinjaa muutettiin, piti houkutella vihollista kääntämään huomionsa pois mörsärilaivoista, joihin se muussa tapauksessa olisi tähdännyt kaikki kuulansa.