Wiaporin pommittaminen oli liittolaisten viimeinen tärkeämpi toimi Itämerellä. Kuin ei ainoakaan venäläinen laiva rohjennut tulla aavalle merelle, ei meritappelua syntynytkään. Satamat pidettiin vieläkin niin kovasti suljettuina ett'eivät pienetkään veneet päässeet niistä liikkeelle. Myöhempänä syksyllä palasivat samat laivat kotiin, mutta pienemmät jäivät talveen asti vartioimaan Venäjän satamia.
Rauha, joka tehtiin maaliskuun 30 p:nä 1856, lopetti vihdoinkin tuon ihmisiä ja rahaa ahmivan sodan. Ranska oli rauhanteon johtaja. Päätöksen allekirjottivat Pariisissa asianomaisten valtakuntain edustajat kynällä, joka oli otettu eläintarhassa olevan korpikotkan siivestä.
* * * * *
Kertomuksemme "Ruotsalaisesta Uhkapurjehtijasta" on lopussa, samalla kuin sotakin loppui. Mutta ehkä jonkun lukijoistamme huvittanee tietää vähän enemmin yhdestä tässä kertomuksessa mainitusta henkilöstä, nimittäin Yrjö Evertistä. Hänestä ja hänen kohtalostansa kerromme siis vielä lyhyesti.
Vaikka sota loppui, ei Yrjö kuitenkaan eronnut Englannin sotapalveluksesta. Rohkeudestansa ja hyvästä käytöksestänsä Snapperlaivalla sai hän kunnia rahan, ja arvon sekä viran korotuksen. Hän siirrettiin Atlanta laivalle, joka kulki matkoilla Välimeressä. Länsi-Intiassa ja Afrikan länsi-rannoilla. Portsmourh'issa suoritti Yrjö talvella v. 1856 parhaimmilla arvolauseilla varapäällikön tutkinnon. Tuon pitkän matkailemisen aikana, joka hänelle nyt alkoi, ja kunnon päällikön katsannon alaisena hänellä oli hyvä tilaisuus koota tarpeellista kokemusta ja ammattiinsa kuuluvia tietoja.
Paluumatkalla Englantiin sai Yrjö isältänsä pitkän ja kauan ikävöidyn kirjeen, jonka hän luki syvästi liikutettuna. Hänen vanhempansa ja muut omaisensa elivät ja olivat terveet. Katteini Milenius ja hänen rouvansa olivat merimatkaltaan palattuaan asettuneet suurenmoiselle maatilalle jonka patruuna Wulff oli ostanut ja lahjottanut heille. Entisestä merimiehestä ja rohkeasta uhkapurjehtijasta oli tullut toimellinen maanviljelijä, joka nyt yhtä paljon harrasti maataloutta kuin ennen merimiehen ammattia. Uudet olot voivat muuttaa ihmisen luonnonkin. Muuan nuori tehtaanisäntä oli nainut Elviiran ja Salaman päällikkönä oli eräs nuori, Mileniuksen tuttava merikatteini. Kirjeen loppu oli näin kuuluva:
"Armas poikani, me odotamme sinua koko sydämestämme. Tule pian, sillä minä ja äitisi olemme vanhat ja toivomme hartaasti eläissämme vielä saavamme nähdä sinut. Sinä olet kokenut paljon kovaa siinä ammatissa minkä itse ja vapaa-ehtoisesti valitsit, mutta sinä kestit koetuksen kunniallisesti. Lienethän jo kasvanut suureksi ja voimakkaaksi; varmaankin olet karaistu ruumiiltasi ja mieleltäsi. Kummisi patruuna Wulff ei ole sinua unohtanut. Hän rakennuttaa uutta laivaa ja sanoo, että sen katteiniksi tulet sinä eikä kukaan muu. Entinen kumppanisi Edvard Ryd on tullut kotiin ja sinusta hän puhuu kiittäen, ja kunnioittaen. Niin nuorena olet jo saanut kunniarahan! Jooseppi-setä valehteli julmasti ennustaessaan että joku monista lapsistani tulisi hylkiöksi. Minulla on iloa ja kunniaa heistä kaikista, sinusta poikaseni yhtä paljon kuin kenestäkään toisesta."
Yrjö heltyi ilon kyyneliin. Merimiehelle on kodista saamansa kirje kovin rakas. Yrjö luki kirjeensä monet kerrat. Hän oli päättänyt vieläkin viipyä merillä, kunnes olisi siksi kokenut ja toimeensa pystyvä, että hän, omaan kuntoonsa luottaen saattaisi astua patruunan luokse ja muistuttaa häntä ennen luvatusta päällikön virasta.
Kolme vuotta purjehti Evert vielä samalla englantilaisella laivalla ja kävi sen ajan kuluessa kaikissa maailman osissa. Vasta v. 1859 tuli laiva Europaan, tuoden lastin Itä-Intiasta Lontoosen. Lontoossa suoritti Yrjö merikatteinin tutkinnon hyvällä menestyksellä. Sieltä tuli hän höyrylaivalla Göteborgiin ja oli silloin täysin kokenut ja kelpo merimies. Göteborgista matkusti hän meritse Gefleen, kotiinsa, jota hän moneen vuoteen ei ollut nähnyt mutta kuitenkin aina mielessänsä pitänyt.
Oli kaunis valoisa syyspäivä, jolloin Geflen satamaan tuli se laiva, jonka muassa Yrjökin matkusti. Muuttolinnut siirtyivät etelään ja puitten lehdet kellertivät. Nuori merimiehemme näkee kaupungin edessään. Mitä tunteita värähtelee nyt hänen mielessänsä? Siinä on hänen syntymäkaupunkinsa, jossa hän leikki lapsena, uneksi nuorukaisena elämän iloista ja sen vaiheista. Laiva ankkuroitsee, vene vie Yrjön maihin. Hän lentää katuja kotiin. Siinähän on tuttu syntymäkoti. Monenlaisia tunteita liikkuu miehen mielessä. Ken ihmettelisi sitä? Jok'ainoan, hieno- ja hellätunteisen ihmisen mielessä tekisi samoin. Hän astui perheen avaraan saliin. Siellä istui valkotukkainen ukko ja harmaantuva vaimo. Ne olivat hänen omat vanhempansa. Vanhukset ensin katselivat hetkisen mielestänsä outoa korkeavartaloista tulijaa, joka nähtävästi voimakkaan mielenliikutuksen alaisena ja kyynelsilmäsenä seisoi ovella. Vanhusten sydämmet sykkivät valtaavasti, mutta samassa kumpikin heistä huudahti: