Oletuksenne on oikea — maineenne kulki ennen teitä itseänne Östråtiin, niinkuin kaikkialle yli maan. Kun Nils Lykken nimi mainitaan, kuuluu se aina jonkun naisen yhteydessä, jonka hän on kietonut pauloihinsa ja hyljännyt. Toiset mainitsevat sen suuttumuksella, toiset nauravat ja ilkkuvat kevytmielisesti noita heikkotahtoisia raukkoja. Mutta suuttumuksessa ja naurussa ja pilkassa soi laulu teistä, huumaten muut äänet, kiihoittaen kuin vihollisen voitonlaulu.
Tämä kaikki yhteensä se synnytti minussa vihan teitä kohtaan. Aina olitte ajatuksissani; ja minua veti ikäänkuin kaipuu päästä eteenne, seistä silmätysten kanssanne, että saisitte nähdä olevan naisia, joille uhraatte sulavia sanojanne turhaan — jos niihin aiotte turvautua.
NILS LYKKE.
Te tuomitsette minua väärin, jos tuomitsette sen nojalla, mitä huhu on teille kertonut. Mahdollista, että kaikessa siinä, mitä olette kuullut, on totta; — mutta syitä te ette tunne. — Seitsentoista-vuotiaana junkkerina alotin minä iloisen elämäni. Olen elänyt kuudettatoista vuotta sen jälkeen. Kevyet naiset lahjoittivat minulle, mitä toivoin, — jo ennenkuin toiveeni oli kehittynyt pyynnöksi; ja avoimin käsin he ottivat vastaan mitä heille tarjosin. Te olette ensimäinen nainen, joka heitti lahjani halveksuen takaisin jalkaini juureen.
Älkää luulko, että valitan sitä. Ei, päinvastoin, — minä kunnioitan teitä — sen tähden, ja siinä määrin, etten ole vielä ainoaakaan naista niin kunnioittanut. Mutta on eräs seikka, jota valitan ja joka kalvaa minua suurena sieluntuskana: se on se, ettei kohtalo ennen johtanut minua teidän pariinne. — —
Elina Gyldenlöve! Äitinne on puhunut minulle teistä. Kun elämä kiersi levotonta kulkuaan tuolla maailmalla, olitte te täällä yksinäisessä Östråtissa, hiljaisena, runoissanne ja unelmissanne. — Katsokaa, siksi te nyt ymmärrättekin, mitä minulla on teille sanomista. — Tietäkää siis, että minäkin olen kerran elänyt sellaista aikaa kuin te täällä. Minä ajattelin silloin, että kun astun suureen ja avaraan maailmaan, niin minua vastaan tulee siellä jalo ja ihana nainen, joka viittaa minua seuraamaan häntä ja näyttää minulle tien mainehikkaaseen päämaaliin. — Toivo petti, Elina Gyldenlöve! Minua vastaan tuli naisia; mutta *hän* ei ollut heidän joukossaan. Jo ennenkuin olin varttunut täydeksi mieheksi, olin oppinut halveksimaan heitä kaikkia.
Onko se minun vikani? Miksi eivät nuo muut olleet kuin te? — Tiedän, että isänmaanne kohtalo painaa raskaasti teidän mieltänne. Te tiedätte vaikutuksen, joka minullakin on asioihin ollut. — — Minusta sanotaan, että olen petollinen kuin meren vaahto. Ehkä totta; mutta jos sitä olen, ovat naiset minut sellaiseksi opettaneet. Jos olisin löytänyt aikaisemmin, mitä etsin, — tavannut naisen, ylpeän, jalon, ylevän kuin te, silloin olisi kulkuni varmaan muuttunut aivan toiseksi. Ehkäpä silloin olisin tällä hetkellä seissyt sivullanne kaikkien Norjanmaan sorrettujen puolustajana. Sillä sen minä uskon: nainen on mahtavin maailmassa, ja hänen vallassaan on taivuttaa mies, mihin Herramme häntä tahtoo.
ELINA
(itsekseen).
Olisiko niinkuin hän sanoo? Ei, ei; valhe on hänen silmissään ja petos huulillaan. Ja kuitenkin —; mikään laulu ei ole hänen sanojaan suloisempi.