NILS LYKKE
(tullen lähemmäksi, hiljaisemmin ja tuttavallisemmin).
Kuinka usein olettekaan istunut täällä Östråtissa, yksinänne, moninaisin ajatuksin. Silloin on alkanut rintaanne ahdistaa; katto, seinät ovat ikäänkuin painuneet alas ja pusertaneet sieluanne. Silloin olette kaivannut ulos, olette halunnut lentää kauas, pois täältä, tietämättä itse, minne. — Kuinka monesti olettekaan käyskennellyt yksin vuonon rantaa; laiva, retkelle koristettu, ritareineen ja naisineen, laulun ja soittimien kaikuessa, on purjehtinut ohitse, etäällä ulapalla; — suurten tekojen utuinen maine on saapunut kuuluviinne; — silloin olette tuntenut sydämessä halun, voittamattoman kaipuun nähdä, mitä on meren tuolla puolen. Mutta ette ole ymmärtänyt, mikä teillä oli. Olette joskus ajatellut, että isänmaanne kohtalo se täyttää sielunne noilla monilla rauhattomilla ajatuksilla. Te petitte itseänne; teidän ikäisellänne nuorella neidolla on muuta aprikoimista. — — Elina Gyldenlöve! Ettekö koskaan ole ajatellut salaista voimaa, — väkevää ja salaperäistä valtaa, joka sitoo ihmisten kohtalot toisiinsa? Kun unelmoitte kirjavasta elämästä avarassa maailmassa, — kun uneksitte turnauksista ja iloisista juhlista, — ettekö milloinkaan nähnyt unelmissanne ritaria, joka seisoi, huulilla hymy ja suru sydämessä, keskellä melua ja touhua, — ritarista, joka oli kerran uneksinut, kauniisti kuin te, naisesta, jalosta ja ihanasta, jota hän turhaan etsi kaikkien niiden joukosta, jotka häntä ympäröivät?
ELINA.
Kuinka te voitte pukea salaisimmat ajatukseni sanoiksi? Kuinka te saatatte minulle sanoa, mitä olen sydämeni pohjassa kantanut — itse tietämättäni? Mistä te tiedätte —?
NILS LYKKE.
Mitä olen teille sanonut, olen lukenut silmistänne.
ELINA.
Koskaan ei yksikään mies ole puhunut minulle kuin te. Olen vain hämärästi ymmärtänyt teitä; ja silti — — kaikki, kaikki tuntuu minusta niin muuttuneelta sitten kun — — (Itsekseen syrjään.) Nyt ymmärrän, miksi he sanoivat, että Nils Lykke on toisenlainen kuin kaikki muut.