On eräs seikka maailmassa, joka voi saada ihmisen pään sekaisin, jos hän sitä aprikoi; ja se on ajatus: miten olisi saattanut käydä, ellei silloin tai silloin olisi käynyt niin. Jos olisin kohdannut teidät polullani silloin, kun elämäni puu oli vielä nuori ja vihreä, niin ehkä olisitte tällä hetkellä ollut — —
Mutta anteeksi, jalo neiti! Näiden parin silmänräpäyksen keskustelu on saanut minut unohtamaan keskinäisen asemamme. Tuntuu kuin olisi salainen ääni sanonut jo alussa minulle, että teidän kanssanne voin puhua avoimesti, imartelematta ja teeskentelemättä.
ELINA.
Niin voittekin.
NILS LYKKE.
Hyvä; — ja tämä avomielisyys on ehkä jo puolittain meidät sovittanutkin. Niin, olen toiveissani vielä rohkeampikin. Ehkä se aika on vielä tuleva, jolloin muistelette tätä vierasta ritaria ilman vihaa ja kaunaa. No, no, — älkää ymmärtäkö minua väärin! En tarkoita nyt *heti*, — vaan kerran, joskus. Ja tehdäkseni sen teille helpommaksi, — ja kun nyt kerran olen alkanut puhua avomielisesti ja aivan suoraan kanssanne, niin sallikaa minun sanoa itsellenne —
ELINA.
Herra ritari —!
NILS LYKKE
(hymyillen).