Ah, huomaan, että tuo kirjeeni peloittaa yhä teitä. Mutta olkaa aivan rauhallinen. Antaisin mitä tahansa, etten olisi sitä kirjoittanut; sillä — kun tiedän, ettei teidän ole liioin kipeää sitä kuulla, niin voinhan nyt sanoa sen teille suoraan, — en rakasta teitä, enkä koskaan tule rakastamaan. Olkaa siis, kuten sanottu, aivan rauhallinen; minä en enää koskaan koeta — —
Mutta mikä teitä vaivaa —?
ELINA.
Minulla? Ei, ei mikään. — — Sanokaapa minulle vain: miksi te pidätte noita kukkia vielä? Mitä te niillä teette?
NILS LYKKE.
Näitä? Eivätkö nämä ole taisteluhansikka, jonka te kaikkien naisten puolesta nakkasitte huonolle Nils Lykkelle? Enkö siis ottaisi sitä maasta?
Mitä teen niillä, kysyitte? (Hiljaisemmin.) Kun jälleen seison Tanskan sieväin naisten keskellä, — kun soittimen kielet vaikenevat jälleen ja salissa vallitsee hiljaisuus, — silloin otan esille nämä kukat ja kerron sadun nuoresta naisesta, joka istuu täällä yksinään hämärässä hirsihallissa, kaukana Norjan mailla — —
Mutta pelkäänpä pidättäväni liian kauan jaloa neitoa. Me emme näe enää toisiamme; sillä ennen aamun sarastusta lähden. Lausun siis teille jäähyväiseni!
ELINA.
Ja minä annan hyvästini teille, ritari.