ROUVA ALVING. Ja nyt, kiusattu poika raukkani, nyt otan painon mieleltäsi —
OSVALD. Sinä, äiti?
ROUVA ALVING. — kaiken sen, mitä kutsut omantunnonvaivaksi ja katumukseksi ja soimaukseksi —
OSVALD. Ja sen uskot voivasi?
ROUVA ALVING. Niin, nyt voin sen, Osvald, Sinä puhuit kerta elämän-ilosta, ja silloin rupesin näkemään ikäänkuin uudessa valossa kaikki elämäni kohdat.
OSVALD (ravistaa päätänsä). Tätä en ymmärrä yhtään.
ROUVA ALVING. Sinun olisi pitänyt tuntea isäsi, kuin hän oli ihan nuori luutnantti. Hänessä oli elämän-iloa, hänessä!
OSVALD. Niin, sen tiedän.
ROUVA ALVING. Niinkuin sunnuntai-ilmaa häntä jo katselikin. Ja sitte se ohjatoin voima ja elämän-kyllyys, joka oli hänessä!
OSVALD. Ja sitte —?