ROUVA ALVING. Ja sitte täytyi semmoisen elämän-ilon lapsen, — sillä hän oli niinkuin lapsi silloin, — hänen täytyi kävellä täällä kotona puolisuuressa kaupungissa, jolla ei ollut tarjota mitään iloja, pelkkiä huvituksia vaan. Täytyi kävellä täällä ilman mitään elämän päämäärää; hänellä oli vaan virka. Ei havaita mitään työtä, johon voisi ryhtyä kaikella mielellään; — hänellä oli vaan asioimistoimia. Ei omata ainoatakaan toveria, joka kykenisi tuntemaan, mitä elämän-ilo on; vaan vetelehtijöitä ja juomatoveria —
OSVALD. Äiti —!
ROUVA ALVING. Sitte kävi, niinkuin täytyi käydä.
OSVALD. Ja mitenkä täytyi sitte käydä?
ROUVA ALVING. Sinä sanoit itse illalla, mitenkä sinun kävisi, jos jäisit kotia.
OSVALD. Tarkoitatko, että isä —?
ROUVA ALVING. Isä raukkasi ei löytänyt koskaan mitään pääsytietä valtaavalle elämän-ilolle, joka bessä oli. Minäkään en tuonut sunnuntai-ilmaa kotia.
OSVALD. Et sinäkään?
ROUVA ALVING. Minulle oli opetettu jotakin velvollisuuksista ja muusta semmoisesta, jota olen täällä niin kauvan uskoa nuhjustellut. Kaikki kääntyi siis velvollisuuksiin, — minun velvollisuuksiini ja hänen velvollisuuksiinsa ja —. Pelkään tehneeni kodin sietämättömäksi isä raukallesi, Osvald.
OSVALD. Miksi et ole koskaan kirjoittanut minulle mitään tästä?