ROUVA ALVING (vetää kätensä puoleensa). Samantekevä! Että sinun isäsi oli niin äärettömän onneton!
OSVALD. Luonnollisesti voin tuntea osan-ottavaisuutta häntä kohtaan, niinkuin jokaista muutakin, mutta —
ROUVA ALVING. Et toisella lailla! Omaa isääsi kohtaan!
OSVALD (kärsimättömänä). Niin, isääsi — isääsi. Enhän koskaan ole tuntenut ketään isänäni. En muista muuta hänestä, kuin että hän kerta sai minut oksentamaan.
ROUVA ALVING. Tämä on kauheata ajatella! Eikö lapsi tunne rakkautta isäänsä kohtaan kumminkin?
OSVALD. Kuin ei lapsi voi mistään kiittää isäänsä? Ei ole koskaan tuntenut häntä? Oletko todellakin tuossa vanhassa taikauskossa, sinä, joka olet niin valistunut muuten?
ROUVA ALVING. Sekö vaan taikauskoa —!
OSVALD. Niin, sen voit kyllä tajuta, äiti. Se on yksi noita ajatuksia, joita on pantu liikkeelle maailmaan ja sitte —
ROUVA ALVING (väristen). Kummittelijoita.
OSVALD (menee lattian poikki). Niin, voit kyllä kutsua niitä kummittelijoiksi.