ROUVA ALVING. Niin, tehkäämme uiin. (Lykkää nojatuolin sohvan luo ja istuu aivan hänen likellensä.)
OSVALD. — ja sitte nousee aurinko sill'aikaa. Ja tiedät sen. Ja sitte ei minulla enää ole tätä tuskaa.
ROUVA ALVING. Mitä sanoit tietäväni?
OSVALD (kuulematta häntä). Äiti, etkö sanonut niin illalla, ett'ei maailmassa ole mitään, jota et tahtoisi tehdä minun tähteni, jos pyytäisin sinua.
ROUVA ALVING. Sanoin, niin sanoin todella!
OSVALD. Ja siinä pysyt, äiti?
ROUVA ALVING. Siihen voit luottaa, rakas, ainoa poikani. Enhän eläkkään muita, kuin yksin sinua varten.
OSVALD. Niin, niin, kuule nyt siis —. Sinulla, äiti, sinulla on sangen voimakas mieli, sen tiedän. Nyt pitää sinun istua aivan levollisena, kuin saat kuulla sen.
ROUVA ALVING. Mutta mitä se onkaan kauheata —!
OSVALD. Sin'et saa kirkaista. Kuuletko? Lupaatko sen? Tahdomme istua ja haastaa aivan tyynesti sitä. Lupaatko sen, äiti?