ROUVA ALVING. Lupaan, lupaan, minä lupaan sen; mutta puhu nyt!
OSVALD. Niin, tiedä nyt siis, että tuo väsymys, — ja se, ett'en siedä ajatella työtä, — että kaikki tuo ei ole tauti itse —
ROUVA ALVING. Mikä on sitte tauti itse?
OSVALD. Se tauti, perintönä saamani, se — (näyttää otsaansa ja lisää hiljaa.) se on täällä sisällä.
ROUVA ALVING (melkein sanattomana). Osvald! Ei — ei!
OSVALD. Ei, huutaa. En voi kärsiä sitä. Niin, näes, se on täällä sisällä ja väijyy. Ja se voi reutaista itsensä irti minä aikana ja hetkenä hyvänsä.
ROUVA ALVING. O, mikä kauhu —!
OSVALD. Nyt vaan levollisena. Niin on minun laitani —
ROUVA ALVING (hypähtää.) Tämä ei ole totta, Osvald! Se on mahdotointa!
Se ei voi olla niin!
OSVALD. Minulla on ollut yksi kohtaus siellä alaaila. Se meni pian ohitse. Mutta kuin sain tietää, mitenkä kanssani oli käynyt, silloin tuli tuska päälleni niin raivoisana ja kiusaavana; ja niin matkustin kotia sinun luoksesi niin pian kuin taisin.