ROUVA ALVING. Se on siis tuska —!
OSVALD. Niin, sillä tämä on niin sanomattoman inhottavaa, näetkös. O, jos se vaan olisi ollut yleinen, kuolettava tauti —. Sillä en pelkää niin kuolemata; vaikka kyllä mielelläni tahdon elää niin kauvan kuin voin.
ROUVA ALVING. Niin, niin, Osvald, niin sinun pitää!
OSVALD. Mutta tämä on niin kauhean inhottavaa. Muuttua aivan kuin vakaiseksi lapseksi jälleen, täytyä syötettää, täytyä —. O, — sitä ei voi kuvailla!
ROUVA ALVING. Lapsella on äitinsä hoitamaan.
OSVALD (hypähtää ylös). Ei, ei koskaan; sitäpä juuri en tahdo! En siedä ajatella, että kenties makaisin semmoisena vuosikausia, — tulisin vanhaksi ja harmaaksi. Ja sitte voisit sinä ehkä kuolla minulta sill'aikaa. (Istuu rouva Alvingin tuolille.) Sillä sen ei tarvitse päättyä kuolettavaisesti heti, sanoi lääkäri. Hän kutsui sitä jonkinlaiseksi aivojen hentoudeksi. (Hymyilee raskaasti.) Minusta se nimitys tuntuu niin somalta. Se saattaa minut aina ajattelemaan kirsikkapunaisia, silkkisamettisia peitteitä, jotakin, jota on imara silitellä alaspäin.
ROUVA ALVING (huutaa). Osvald!
OSVALD (hypähtää ylös jälleen ja menee lattian poikki). Ja nyt olet sinä ottanut Reginan minulta! Jos minulla vaan olisi ollut hän. Hän olisi kyllä antanut minulle apua, hän.
ROUVA ALVING (menee hänen luokseen). Mitä sillä tarkoitat, rakas poikani? Onko sitte mitään apua maailmassa, jota en minä tahtoisi sinulle antaa?
OSVALD. Kuin olin tullut entiselleni sen kohtauksen jälkeen siellä alaaila, sanoi lääkäri, että kuin se tulee uudestaan, — ja se tulee uudestaan, — niin ei ole mitään toivoa enää.