ROUVA ALVING. Jos tarvitaan. Mutta sitä ei tarvita. Ei, ei, se ei ole koskaan mahdollista.
OSVALD. Niin, toivokaamme niin. Ja eläkäämme sitte yhdessä niin kauvan kuin voimme. Kiitos, äiti. (Istuu nojatuoliin, jonka rouva Alving on muuttanut sohvan luo. Päivä rupee koittamaan; lamppu palaa yhä pöydällä.)
ROUVA ALVING (lähestyy varovasti). Tunnetko itsesi nyt rauhalliseksi?
OSVALD. Tunnen.
ROUVA ALVING (kumartuneena hänen ylitsensä). Se on ollut kauheata kuvittelemista. Et ole kestänyt kaikkea tätä kiihottavaa. Mutta nyt saat levätä kotona oman äitisi luona, sinä siunattu poikani. Kaikki, mitä vaan toivot, olet saava, niinkuin silloin, kuin olit pieni lapsi. — Kas niin. Nyt on kohtaus ohitse. Näetkös, kuinka helposti se meni! O, sen tiesin kyllä. — Ja näetkös, Osvald, kuinka kauniin päivän saamme? Kirkkaan päivänpaisteen. Nyt saat oikein nähdä kodin.
(Menee pöydän luo ja sammuttaa lampun. Auringonnousu. Jäätiköt
ja tunturien huiput loistavat kirkkaassa aamuvalossa.)
OSVALD (istuu nojatuolissa selkä taka-alaan päin, liikuttamatta itseään; äkkiä sanoo hän). Äiti, anna minulle aurinko.
ROUVA ALVING (pöydän luona, katsoo hämmästyen häneen). Mitä sanot?
OSVALD (sanoa tokaisee uudestaan yksitoikkoisesti). Aurinko. Aurinko.
ROUVA ALVING (hänen luokseen), Osvald, mitenkä on sinun laitasi?