OSVALD. Niin. Olin aivan pieni silloin. Ja sitte muistan tulleeni ylös kamariin isän luo eräänä iltana, kuin hän oli niin iloinen ja hauska.
ROUVA ALVING. Oo, sin' et muista mitään niiltä ajoilta.
OSVALD. Muistan, muistan selvästi, kuinka hän nosti minut polvelleen ja antoi minun polttaa piippua. Polta poika, hän sanoi, — polta kelpo lailla, poika! Ja minä poltin minkä suinkin taisin, kunnes tunsin tulevani ihan vaaleaksi ja hiki herui suurissa pisaroissa otsalleni. Silloin hän nauroi niin sydämmellisesti —
PASTORI MANDERS. Sepä vasta kummallista.
ROUVA ALVING. Ystäväni, se on vaan Osvaldin unennäköjä.
OSVALD. Ei, äiti, en ole sitä uneksinut. Sillä — vaikka et voi muistaa
sitä — niin sinä tulit sisään ja kannoit minut ulos lastenkamariin.
Siellä tuli minulle paha elämä, ja minä näin, että sinä itkit. —
Tekikö isä usein semmoisia ilveitä?
PASTORI MANDERS. Nuoruudessaan oli hän erittäin hilpeä mies —
OSVALD. Ja sai kuitenkin niin paljon toimeen tässä maailmassa, niin paljon hyvää ja hyödyllistä; eikä elänyt sen vanhemmaksi.
PASTORI MANDERS. Niin, te olette todella perinyt nimenne toimekkaalta ja ansiolliselta mieheltä, hyvä Osvald Alving. No, se on toivottavasti teille kehotuksena —
OSVALD. Pitäisi olla, niin.