OSVALD. Ettekö koskaan, kuin semmoiset kunnialliset miehet tulivat kotia takaisin, ettekö koskaan ole kuullut heidän kertovan paisuvasta siveettömyydestä ulkomailla.
PASTORI MANDERS. Olen, luonnollisesti —
ROUVA ALVING. Olen minäkin kuullut.
OSVALD. Niin, voipi lujasti luottaa heidän sanoihinsa. Heidän joukossaan on asiantuntevia miehiä, (tarttuu päähänsä.) Oo — että tuota kaunista, ihanata vapauden-elämää siellä ulkona, että sitä tuolla tavalla tahritaan.
ROUVA ALVING. Elä kiivastu, Osvald; se ei tee sinulle hyvää.
OSVALD. Ei, siinä olet oikeassa, äiti. Se ei tosiaan ole terveellistä minulle. Se on tuo kirottu väsymys, näetkös. Niin, nyt lähden pienelle kävelymatkalle ennen atriaa. Anteeksi, herra pastori; te ette voi käsittää sitä; mutta se sai minut kiihkoihini, (menee ulos toisen oikeanpuolisen oven kautta.)
ROUVA ALVING. Poika raukkani —
PASTORI MANDERS. Niin, niin voitte syystä sanoa. Niin pitkälle on hän siis joutunut!
ROUVA ALVING (katselee häntä ja on vaiti).
PASTORI MANDERS (kävelee edestakaisin). Hän kutsui itseänsä tuhlaajapojaksi. Niin, sitä pahempi, sitä pahempi!