ROUVA ALVING (katsoo yhä häneen).
PASTORI MANDERS. Ja mitä sanotte te kaikkeen tähän.
ROUVA ALVING. Minä sanon, että Osvald oli oikeassa jok'ainoassa sanassa.
PASTORI MANDERS (seisottuu). Oikeassa? Oikeaassa! Semmoisilla periaatteilla!
ROUVA ALVING. Täällä yksinäisyydessäni olen minä tullut samanlaisiin ajatuksiin, herra pastori. Mutta minä en ole koskaan rohjennut tarttua niihin. Nyt, kaikeksi onneksi; poikani on puhuva puolestani.
PASTORI MANDERS. Te olette surkuteltava nainen, rouva Alving. Mutta nyt tahdon puhua teille pari vakavaa sanaa. Edessänne ei nyt enää seiso asianhoitajanne ja neuvon-antajanne, ei teidän ja kuolleen miehenne nuoruuden-ystävä. Edessänne seisoo pappi, sellaisena, kuin hän seisoi edessänne elämänne hurjimmalla hetkellä.
ROUVA ALVING. Ja mitä on papilla sanomista minulle?
PASTORI MANDERS. Minä tahdon ensiksi herättää muistoanne, rouva. Hetki on hyvästi valittu. Huomenna on miehenne kuoleman kymmenes vuosipäivä; huomenna on tuon edesmenneen muistomerkki paljastettava; huomenna olen puhuva suurelle kokoutuneelle joukolle; — mutta tänään tahdon puhua teille yksin.
ROUVA ALVING. Hyvä, herra pastori; puhukaa!
PASTORI MANDERS. Muistatteko, että te, oltuanne tuskin vuoden avioliitossa, seisoitte kadotuksen äärimmäisellä partaalla? Että te jätitte huoneenne ja kotinne, — että te pakenitte miehenne luota; — niin, rouva Alving, pakenitte, ja kieltäydyitte menemästä takaisin hänen luoksensa, vaikka hän kuinka paljon olisi pyytänyt ja rukoillut teitä tulemaan?