ROUVA ALVING. Oletteko unhottanut, kuinka äärettömän onnettomaksi tunsin itseni sinä ensimmäisenä vuonna?
PASTORI MANDERS. Se juuri on oikea kapinanhenki, että vaaditaan onnea tässä elämässä. Mitä oikeutta on meillä ihmisillä onneen? Ei, meidän pitää tehdä velvollisuutemme, rouva! Ja teidän velvollisuutenne oli pysyä kiinni siinä miehessä, jonka kerta olitte valinnut ja johonka olitte sidottu pyhillä siteillä.
ROUVA ALVING. Tiedätte hyvin, minkälaista elämää Alving vietti siihen aikaan; mihinkä irstaisuuksiin hän teki itsensä syylliseksi.
PASTORI MANDERS. Tiedän aivan hyvin mitä huhuja hänestä liikkui; ja minä kaikkein vähimmin hyväksyn hänen elämäänsä nuoruuden vuosina, jos nimittäin huhuissa oli perää. Mutta, vaimoa ei ole pantu isäntänsä tuomariksi. Teidän velvollisuutenne olisi ollut nöyrällä mielellä kantaa ristiä, jonka korkeampi tahto oli katsonut sovelijaaksi teille. Mutta sen sijaan heitätte te kapinallisesti ristin pois, jätätte kompastelevan, jota teidän olisi pitänyt tukeman, menette matkaanne ja panette hyvän nimenne ja maineenne alttiiksi, ja — olette turmelemaisillanne toisten maineen kaupanpäälliseksi.
ROUVA ALVING. Toisten? Toisen, tarkoitatte varmaan.
PASTORI MANDERS. Teitte hyvin varomattomasti, etsiessänne turvaa minun luotani.
ROUVA ALVING. Pappimme luota? Kotiystävämme luota?
PASTORI MANDERS. Erittäin sen tähden. — Niin, kiittäkää Herraa Jumalata, että minulla oli tarpeeksi lujuutta, — että minä sain teidät kiihkoisista aikomuksistanne ja että minun oli suotu saattaa teidät takaisin velvollisuuden tielle ja kotia laillisen isäntänne luokse.
ROUVA ALVING. Niin, pastori Manders, se oli todella teidän työtänne.
PASTORI MANDERS. Minä olin vaan halpa ase korkeamman kädessä. Ja kuinka on siitä, että sain teidät taivutetuksi velvollisuuteen ja kuuliaisuuteen, kuinka on siitä ollut suurta siunausta, kaikiksi seuraaviksi elämänpäiviksenne? Eikö käynyt niinkuin ennustin teille? Eikö Alving kääntänyt selkäänsä eksymyksille, niinkuin miehen sopii? Eikö hän elänyt sitte sen ajan jälkeen rakkaasti ja nuhteettomasti kanssanne kaikkea elin-aikaansa? Eikö hän tullut tämän seudun hyväntekijäksi, ja eikö hän ylentänyt teitä niin luoksensa, että te vähitellen tulitte auttajaksi kaikissa hänen yrityksissään? Ja oivalliseksi auttajaksi; — o, tiedän sen, rouva Alving: sen kiitoksen annan teille. — Mutta nyt tulen seuraavaan suureen hairaukseen elämässänne.