ROUVA ALVING. Mitä tarkoitatte?
PASTORI MANDERS. Niinkuin kerta kieltäydyitte vaimon velvollisuuksista; samaten olette sitte kieltäytynyt äidin.
ROUVA ALVING. Ah —!
PASTORI MANDERS. Teissä on ollut turmiollinen omavaltaisuuden henki koko elin-aikanne. Kaikki pyrkimisenne on tarkoittanut pakotointa ja luvatointa. Koskaan ette ole tahtonut suvaita mitään sidettä päällänne. Kaiken, mikä on elämätänne rasittanut, olette ajattelemattomasti ja tunnottomasti heittänyt pois, ikäänkuin kuorman, joka oli omassa vallassanne. Teitä ei miellyttänyt enää olla vaimona, ja te lähditte miehenne luota. Teistä tuntui rasittavalta olla äitinä, ja te panitte lapsenne ulos vieraisiin.
ROUVA ALVING. Niin, se on totta; niin olen tehnyt.
PASTORI MANDERS. Mutta sen vuoksi olettekin tullut vieraaksi hänelle.
ROUVA ALVING. Ei, ei: en ole!
PASTORI MANDERS. Olette kyllä; niin on sen täytynyt käydä. Ja minkälaisena olette saanut hänet takaisin! Ajatelkaa oikein, rouva Alving. Te olette rikkonut paljon miestänne vastaan; — sen tunnustatte pystyttäessänne hänelle muiston tuolla alaaila. Tunnustakaa nyt myös, mitä olette rikkonut poikaanne vastaan; lienee vielä aika saattaa hänet takaisin harhapoluilta. Kääntykää itse; ja pystyttäkää, mitä hänessä sentään ehkä vielä voi pystyttää. Sillä (kohottaen etusormeansa) totisesti, rouva Alving, te olette vian-alainen äiti! — Tämän olen katsonut velvollisuudekseni sanoa teille. (Äänettömyyttä.)
ROUVA ALVING (hitaasti ja hilliten itseänsä). Te olette nyt puhunut, herra pastori; ja huomenna puhutte te mieheni muistoksi. Minä en puhu huomenna. Mutta nyt minä tahdon puhua hiukan teille, niinkuin te olette puhunut minulle.
PASTORI MANDERS. Luonnollisesti; te tahdotte tuoda esiin puollustuksia elämällenne —