ROUVA ALVING. Ei pikkuistakaan muuta. Nyt tiedätte sen.
PASTORI MANDERS. Tämä — siitä tulen tuskin selville. En voi käsittää sitä! En ajatella sitä! Mutta mitenkä oli sitte mahdollista, että —? Mitenkä on mitään semmoista voitu pitää salassa?
ROUVA ALVING. Se onkin ollut lakkaamatoin taisteluni päivästä päivään. Kuin olimme saaneet Osvaldin, näytti mielestäni tulevan ikäänkuin vähän parempata Alvingista. Mutta se ei kestänyt kauvaa. Ja silloinhan minun täytyi taistella kaksinkertaisesti, taistella henkeni uhalla, ett'ei kukaan saisi tietää, minkälainen ihminen lapsen isä oli. Ja tiedättehän sitte, kuinka miellyttävä Alving oli. Ei kukaan näyttänyt voivan uskoa muuta kuin hyvää hänestä. Hän oli sitä lajia väkeä, joiden elämä ei turmele heidän mainettaan. Mutta sitte, Manders, — senkin saatte tietää, — sitte tuli inhottavin kaikista.
PASTORI MANDERS. Tätäkin inhottavampi!
ROUVA ALVING. Minä olin ollut suvaitsevainen hänelle, vaikka niin hyvin tiesin, mitä tapahtui salassa talon ulkopuolella. Mutta kuin sitte pahennus tuli meihin oman kattomme alle —
PASTORI MANDERS. Mitä sanotte! Tänne!
ROUVA ALVING. Niin, tänne omaan kotiimme. Tuolla sisällä (näyttää ensimmäistä oikeanpuolista ovea) ruokahuoneessa tulin ensiksi sen jäljille. Minulla oli jotakin tekemistä siellä sisällä, ja ovi oli lonkallaan. Sitte kuulin sisäpiikamme tulevan ylös puutarhasta, kantaen vettä noille kukille tuolla.
PASTORI MANDERS. No niin —?
ROUVA ALVING. Vähän jälkeenpäin kuulin, että Alvingkin tuli. Kuulin, että hän sanoi jotakin hiljaa hänelle, ja sitte kuulin — (lyhyesti nauraen.) O, se kaikuu vielä korvissani niin repivältä ja naurettavalta; — kuulin oman palveluspiikani kuiskaavan: Päästäkää minut, herra kamariherra! Antakaa minun olla!
PASTORI MANDERS. Mikä sopimatoin kevytmielisyys! O, mutta muuta kuin kevytmielisyyttä se ei ole ollut, rouva Alving. Uskokaa minua.