ROUVA ALVING. Ajattelin aina, että oli mahdoointa estää totuutta tulemasta ilmi, ja uskotuksi. Sen tähden olisi lastenkoto ikäänkuin kukistava kaikki huhut ja poistava kaikki epäilykset.
PASTORI MANDERS. Siinä olette varmaan päässyt tarkoituksenne perille, rouva Alving.
ROUVA ALVING. Ja sitte oli minulla toinenkin syy. En tahtonut, että
Osvald, minun oma poikani, saisi minkäänlaista perintöä isältänsä.
PASTORI MANDERS. Alvingin omaisuudella siis —?
ROUVA ALVING. Niin. Summat, jotka vuosittain olen lahjoittanut tälle lastenkodolle, tekevät sen määrän, — olen laskenut sen tarkkaan, — sen määrän, joka aikanaan teki luutnantti Alvingista suotuisan kosiomiehen.
PASTORI MANDERS. Minä ymmärrän teidät —.
ROUVA ALVING. Se oli ostosumma —. En tahdo, että ne rahat joutuvat Osvaldin käsiin. Minun poikani pitää saaman kaikki minulta, niin hänen pitää.
(Osvald Alving tulee toisen oikeanpuolisen oven kautta;
hatun ja päällystakin on hän jättänyt ulkopuolelle.)
ROUVA ALVING (häntä vastaan). Oletko jo täällä jälleen? Rakas, rakas poikani!
OSVALD. Niin; mitä tekisi ulkona tässä iankaikkisessa sade-ilmassa?
Mutta minä kuulen, että meidän pitää mennä ruualle. Se on oivallista!