PASTORI MANDERS. Niin, ymmärrettävästi.
ROUVA ALVING. Mutta minne? Emme sentään voi tahtoa, että —
PASTORI MANDERS. Minnekkö? Luonnollisesti kotia isänsä luo.
ROUVA ALVING. Kenen luo, sanoitte?
PASTORI MANDERS. Isänsä —. Ei, mutta eihän Engstrand ole —. Mutta, hyvä isä, rouva, kuinka tämä on mahdollista? Olette ehkä kuitenkin erhettynyt.
ROUVA ALVING. Valitettavasti en erhety yhtään. Johannan täytyi tehdä tunnustuksensa minulle, — eikä Alving voinut kieltää. Ei siis ollut muuta neuvoa, kuin saada asia vaivutetuksi.
PASTORI MANDERS. Ei, se oli kyllä oikein.
ROUVA ALVING. Tyttö tuli heti palveluksesta, ja sai jotenkin runsaan summan, vaietakseen toistaiseksi. Lopusta piti hän itse huolen kuin tuli kaupunkiin. Hän uudisti vanhan tuttavuutensa puuseppä Engstrandin kanssa, antoi selvästi ilmi, luulen ma, kuinka paljon hänellä oli rahoja, ja uskotteli hänelle sitte jotakin siitä tai tästä ulkomaalaisesta, joka muka oli ollut täällä huvilaivoineen sinä kesänä. Niin tulivat hän ja Engstrand vihityiksi pikin päin. Niin, vihittehän heidät itse.
PASTORI MANDERS. Mutta mitenkä sentään voin käsittää —? Muistan selvästi, kuin Engstrand tuli pyytämään vihkimistä. Hän oli niin kokonaan muserrettu, ja syytti itseään niin katkerasti kevytmielisyydestä, johon hän ja hänen kihlattunsa olivat tehneet itsensä syyllisiksi.
ROUVA ALVING. Niin, täytyihän hänen ottaa syyn päällensä.