PASTORI MANDERS. Eikö ole mitään ääntä äidinsydämmessänne, joka kieltää teitä kukistamasta poikanne ihanteita?
ROUVA ALVING. Niin mutta totuus sitte?
PASTORI MANDERS. Niin mutta ihanteet sitte?
ROUVA ALVING. O — ihanteet, ihanteet! Joll'en vaan olisi sellainen raukka, kuin olen!
PASTORI MANDERS. Elkää halveksiko ihanteita, rouva, — sillä siitä tulee ankara kosto. Ja nyt erittäin Osvald. Osvaldilla ei suinkaan ole liian monta ihannetta, sitä pahempi. Mutta sen verran olen voinut huomata, että hänen isänsä on hänellä semmoisena ihanteena.
ROUVA ALVING. Siinä olette oikeassa.
PASTORI MANDERS. Ja ne ajatukset olette itse herättänyt ja kasvattanut hänessä kirjeillänne.
ROUVA ALVING. Niin; minä olin velvollisuuden ja syiden siteissä; sen tähden valehtelin pojalleni vuodesta vuoteen. Oo, millainen raukka, — millainen raukka olen ollut!
PASTORI MANDERS. Te olette herättänyt onnellisen harhaluulon pojassanne, rouva Alving, — ja sitä ette todellakaan saa pitää mitättömänä asiana.
ROUVA ALVING. Hm; kuka tietää, onko se nyt sittenkään niin hyvä. — Mutta mitään narripeliä Reginan kanssa en ainakaan suvaitse. Osvald ei saa tehdä tyttö-raukkaa onnettomaksi.