ENGSTRAND. Rahoja? Minä? En penniäkään.
PASTORI MANDERS (kysyväisesti rouva Alvingille). Mutta —!
ENGSTRAND. Se on totta, — odottakaa hiukan; nyt muistan tuon. Johannalla oli kyllä sentään joitakuita penniä. Mutta niistä minä en huolinut. Hyi, minä sanoin, mammonaa, se on synnin palkkaa, se; sen kurjan kullan — tahi paperisetelit, mitä ne oli — ne heitämme ameriikkalaiselle takaisin, minä sanoin. Mutta hän oli poissa ja kadonnut kuohuisan meren toiselle puolelle, herra pastori.
PASTORI MANDERS. Oliko hän, hyvä Engstrand?
ENGSTRAND. Oli kyllä. Ja sitte päätimme, minä ja Johanna yhdessä, että nuo rahat oli pantava lapsen kasvattamiseen; ja sille hyvälleen se sitte jäikin; ja minä voin tehdä tilin ja selvän jok'ikisestä killingistä.
PASTORI MANDERS. Mutta tämähän muuttaa asiata hyvin suuresti.
ENGSTRAND. Niin sen laita on, herra pastori! Ja minä uskallan kyllä sanoa olleeni vilpitöin isä Reginalle, — sen kuin voimani riittivät — sillä minä olen heikko mies, sen pahempi.
PASTORI MANDERS. No no, rakas Engstrand —
ENGSTRAND. Mutta sen uskallan sanoa, että olen kasvattanut lapsen ja elänyt rakkaasti Johanna-vainaan kanssa ja käyttänyt kotikuria, niinkuin kirjoitettu on. Mutta ei koskaan sentään ole juolahtanut mieleeni mennä ylös pastori Mandersin luo ja ylpeillä ja suurennella siitä, että olin tehnyt hyvän työn kerta maailmassa, minäkin. Ei, kuin semmoista sattuu Jaakko Engstrandille, niin hän ei puhu siitä. Sen pahempi, se ei tulekkaan niin usein kysymykseen, luulen ma. Ja kuin tulen pastori Mandersin luo, on minulla yltäkyllin puhumista siinä, mikä on hullusti ja väärin. Sillä minä sanon, niinkuin sanoin vast'ikään, — omatunto voi olla ilkeä toisin kuuroin.
PASTORI MANDERS. Antakaa minulle kätenne, Jaakko Engstrand.