ENGSTRAND. Niin, siitä pitäisi tulla jonkunlainen turvapaikan-nimellinen. Kiusauksia on niin monenlaisia merimiehellä, joka vaeltaa mannermaalla. Mutta siinä talossa voisi hän olla niinkuin isän katsannon alla, minä ajattelin.
PASTORI MANDERS. Mitä sanotte siihen, rouva Aiving!
ENGSTRAND. Eihän minulla ole suuria varoja alkaakseni, jumala parantakoon; mutta jos vaan voisin saada hyväntahtoista apua, niin —
PASTORI MANDERS. Niin, niin, miettikäämme lähemmin sitä asiaa. Aikomuksenne viehättää minua vallan erin-omaisesti. Mutta menkää te nyt edeltä, ja laittakaa kaikki kuntoon ja toimittakaa kynttilät sytytetyiksi, niin että on vähän juhlallista. Ja sitte vietämme ylösrakentavaisen hetken yhdessä, rakas Engstrand; sillä nyt luulen teillä todella olevan oikean mielialan.
ENGSTRAND. Minustakin tuntuu vähän siltä, niin. Ja hyvästi sitte, rouva, ja kiitoksia tästä; ja pitäkää oikein hyvästi silmällä Reginaa minun puolestani, (pyhkäisee kyyneleen silmästään.) Johanna-vainaan lapsi — hm, se on ihmeellistä sen kanssa — mutta on aivan kuin hän olisi kasvanut kiinni sydänjuurihini. On kuin onkin se niin. (Tervehtää ja menee ulos porstuan kautta.)
PASTORI MANDERS. No, mitä sanotte nyt siitä miehestä, rouva Alving! Se oli vallan toinen selitys, se, jonka siinä saimme.
ROUVA ALVING. Niin, olihan se toinen.
PASTORI MANDERS. Siitä näette, kuinka varovainen tulee olla kanssa-ihmistänsä tuomitessaan. Mutta sydämmellisen iloista onkin sitte huomata erhettyneensä. Taikka mitä sanotte?
ROUVA ALVING. Minä sanon, että te olette suuri lapsi ja semmoisena pysytte, Manders.
PASTORI MANDERS. Minä?