ROUVA ALVING. Sinun ei olisi pitänyt jäädä istumaan niin kauvaksi pöydän ääreen, Osvald.
OSVALD (sikari seljän takana). Mutta minusta se tuntuu niin hupaiselta, äiti. (Silittää ja taputtaa häntä.) Ajattele, — minulle, joka olen tullut kotia, istua äidin omassa pöydässä, äidin huoneessa, ja syödä äidin suloista ruokaa
ROUVA ALVING. Rakas, rakas poikani!
OSVALD (vähän kärsimättömänä, kävelee ja polttaa). Ja mihinkä muuten ryhtyisin täällä? En voi toimittaa mitään —
ROUVA ALVING. Niin, etkö voi?
OSVALD. Tuommoisella pilvisäällä? Kuin ei auringon pilkahdustakaan näy koko päivänä? (menee poikki.) O, sitä, kuin ei voi tehdä työtä —!
ROUVA ALVING. Ehk'et sentään tehnyt oikein viisaasti tullessasi kotia.
OSVALD. Kyllä, äiti; sen täytyi niin käydä.
ROUVA ALVING. Niin, minä näes tahtoisin sentään kymmenen kertaa ennemmin olla sitä onnea vailla, että sinä olet luonani, kuin että sinä olisit —
OSVALD (seisottuu pöydän luo). Mutta sano minulle nyt, äiti, — onko se sitte todella niin suuri onni sinulle että minä olen kotona?