ROUVA ALVING. Onko se onni minulle!
OSVALD (puristaa sanomalehteä). Minusta tuntuu, niinkuin se olisi melkein samantekevää sinulle, oliko minua taikka ei.
ROUVA ALVING. Ja sitä hennot sanoa äidillesi, Osvald?
OSVALD. Mutta olethan sinä niin hyvästi voinut elää ilman minua ennen.
ROUVA ALVING. Niin; minä olen elänyt ilman sinua — se on totta. (Äänettömyyttä. Vähitellen rupeaa hämärtämään. Osvald kävelee edestakaisin lattialla. Sikarin hän on pannut pois.)
OSVALD (seisottuu rouva Alvingin luo). Äiti, saanko luvan istua sohvalle luoksesi?
ROUVA ALVING (tekee tilaa hänelle). Kyllä, tule, rakas poikani.
OSVALD (istuu). Nyt sanon sinulle jotakin, äiti —
ROUVA ALVING (odottaen). No niin!
OSVALD (tirkistää eteensä). Sillä minä en voi kävellä ja miettiä sitä kauvemmin.