ROUVA ALVING. Mitä niin? Mitä se on?
OSVALD (niinkuin ennen). En ole saanut kirjoitetuksi sinulle siitä; ja sen jälkeen kuin tulin kotia —
ROUVA ALVING (tarttuu hänen käsivarteensa). Osvald, mitä tämä on!
OSVALD. Sekä eilen että tänään olen koettanut karkoittaa ajatuksia luotani, — päästä niistä. Mutta se ei menesty.
ROUVA ALVING (nousee). Nyt sinun pitää puhua suusi puhtaaksi, Osvald!
OSVALD (vetää hänet takaisin sohvalle istumaan). Pysy istumassa, niin tahdon koettaa sanoa sinulle sen. — Olen valittanut niin väsymystä matkasta —
ROUVA ALVING. No niin! Mitä sitte?
OSVALD. Mutta se se ei ole minulla vikana; ei mikään tavallinen väsymys —
ROUVA ALVING (tahtoo hypähtää ylös). Ethän toki ole sairas, Osvald!
OSVALD (vetää hänet jälleen istumaan). Pysy istumassa, äiti. Kuuntele vaan rauhallisesti. Minä en ole oikein sairaskaan; en semmoinen, mitä yleensä sanotaan sairaaksi, (likistää kätensä päänsä ympäri.) Äiti, minä olen henkisesti sortunut, — hävinnyt, — minä en voi koskaan enää päästä työtä tekemään! (heittäytyy kädet kasvoilla hänen helmaansa ja puhkee nyyhkiväiseen itkuun.)