ROUVA ALVING (vaaleana ja väristen). Osvald! Katso minuun! Ei, ei, tämä ei ole totta.
OSVALD (katsoo ylös epätoivoisin silmin). Ei koskaan enää voida työtä tehdä! Ei koskaan — ei koskaan! Olla kuin elävältä kuollut! Aiti, voitko ajatella mitään niin kauheata?
ROUVA ALVING. Onnetoin poikani! Mitenkä on sinun käynyt näin kauheasti?
OSVALD (asettuu jälleen suoraan). Niin, sepä se juuri on, jota en mitenkään voi käsittää. En ole milloinkaan viettänyt mitään peuhaavata elämää; en minkään puolesta. Sitä et saa luulla minusta, äiti! Sitä en ole koskaan tehnyt.
ROUVA ALVING. Sitä en luulekkaan, Osvald.
OSVALD. Ja sitte käy minun kumminkin näin! Näin kauhean onnettomasti!
ROUVA ALVING. Oo, mutta se parantuu, rakas, siunattu poikani. Se ei ole muuta kuin liiallista voimien ponnistusta. Voit uskoa minua siinä.
OSVALD (raskaasti). Niin uskoin minäkin alussa; mutta se ei ole niin.
ROUVA ALVING. Kerro minulle kaikki tyyni, alusta loppuun.
OSVALD. Niin aionkin.