ROUVA ALVING. Mihin aikaan huomasit sen ensin?
OSVALD. Heti sen jälkeen, kuin olin ollut kotona viime kertaa ja tullut alas Pariisiin jälleen. Minä rupesin tuntemaan hyvin kovia tuskia päässäni — enimmiten takaraivassani, tuntui minusta. Oli niinkuin ahdas rautarengas olisi ruuvattu niskani ympäri ja ylöspäin.
ROUVA ALVING. Ja sitte?
OSVALD. Alussa luulin, ett'ei se ollut muuta, kuin tavallista päänkivistystä, joka minua niin vaivasi kasvavana.
ROUVA ALVING. Niin, niin —
OSVALD. Mutta se ei ollut sitä; sen huomasin pian. Minä en voinut tehdä työtä enää. Minä tahdoin alottaa erästä uutta suurta kuvaa; mutta tuntui niinkuin voimani olisivat hervahtuneet; kaikki tarmoni oli niinkuin lamassa; en voinut koota mielessäni selviä kuvitelmia; minua huimasi, — pyörrytti. Oo, se oli kauhea tila! Lopuksi laitoin hakemaan lääkäriä, — ja häneltä sain selvän vastauksen.
ROUVA ALVING. Mitenkä, tarkoitat?
OSVALD. Hän oli paraita lääkäriä siellä alaalla. Minun piti silloin kertoa hänelle, miltä tautini tuntui; ja sitte rupesi hän tekemään minulle koko joukon kysymyksiä, jotka eivät minusta ollenkaan kuuluneet asiaan; en käsittänyt mihinkä mies pyrki.
ROUVA ALVING. No!
OSVALD. Lopuksi sanoi hän: teissä on syntymästä alkain ollut jotain madonsyömää; — hän käytti juuri sanaa "vermoulu".