ROUVA ALVING. Osvald! Oi, ei; elä usko sitä!
OSVALD. Ei ollut muu selitys mahdollinen, hän sanoi. Se se on kauheata. Auttamattomasti sortunut koko iäkseni — oman ajattelemattomuuteni tähden. Kaikki, mitä tahdoin toimittaa maailmassa, — ei rohjeta ajatellakkaan sitä. O, jospa vaan voisin elää uudestaan — tehdä kaikki tyyni tekemättömäksi! (heittäytyy kasvoilleen sohvalle.)
ROUVA ALVING (kiertelee käsiänsä ja kävelee sisällisesti taistellen edestakaisin).
OSVALD (hetkisen jälkeen katsoo ylös ja jää puoleksi pitkälleen kyynäspäittensä nojalle). Jos se edes olisi ollut jonkun verran perittyä, — jonkun verran, mitä ei itse olisi voinut estää. Mutta tämä tämmöinen! Niin häpeämättömällä, ajattelemattomalla, kevytmielisellä tavalla tuhlannut oman onnensa, oman terveytensä, kaikki maailmassa, — tulevaisuutensa, elämänsä —!
ROUVA ALVING. Ei, ei, rakas, siunattu poikani; tämä on mahdotointa! (kumartuu hänen ylitsensä.) Tilasi ei ole niin toivotoin, kuin luulet.
OSVALD. O, sinä et tiedä — (hypähtää ylös.) Ja sitte se, äiti, että minun pitää tuottaa sinulle kaikki tämä suru! Monta kertaa olen melkein halunnut ja toivonut ettet välittäisi niin paljoa minusta.
ROUVA ALVING. Minäkö, Osvald; minun ainoa poikani! Ainoa, joka minulla on maailmassa; ainoa, josta välitän!
OSVALD (tarttuu hänen molempiin käsiinsä ja suutelee niitä). Niin, niin, sen kyllä näen. Kuin olen kotona, niin näenhän sen. Ja se on mitä raskainta minulle. — Mutta nyt sen siis tiedät. Ja nyt emme enää puhu siitä. Minä en kärsi sitä ajatella kauvan kerrassaan, (menee lattian poikki.) Toimita minulle jotakin juomista, äiti!
ROUVA ALVING. Juomista? Mitä sinä nyt joisit?
OSVALD. Mitä hyvänsä. Onhan sinulla vähän kylmää punssia kotona.