OSVALD (istuu). Et suinkaan tiedä, äiti, että minulla on vääryys sovitettavana Reginaa kohtaan.
ROUVA ALVING. Sinulla!
OSVALD. Tahi pieni ajattelemattomuus — miksikä sinä sitä kutsuisit.
Vallan viatoin muuten. Kuin viimeksi olin kotona —
ROUVA ALVING. Niin?
OSVALD. — kyseli hän minulta niin usein Pariisin oloja, ja minä juttelin hänelle silloin yhtä ja toista sieltä alaalta. Sitte muistan, että eräänä päivänä tulin sanoneeksi: eikö teitä haluttaisi tulla sinne alas?
ROUVA ALVING. No?
OSVALD. Minä näin, että hän tuli aivan tulipunaiseksi, ja sitte hän sanoi: kyllä, minua kyllä haluttaisi. Niin niin, minä vastasin, siihen voipi kyllä neuvoja saada — tahi jotakin semmoista.
ROUVA ALVING. No niin?
OSVALD. Olin luonnollisesti unhottanut koko asian; mutta kuin toissa päivänä tulin kysyneeksi häneltä, oliko iänen mielensä hyvä, että niin kauvan viivyn kotona —
ROUVA ALVING. Niin?