SOLNESS. Se ei liene ollut varsin kovassa kokeessakaan.
HILDE (värähtävä nykäys suupielessä). Oh, ei ollut niinkään helppoa lähteä isän luota, josta minä pidän niin hirveästi.
SOLNESS. Kuinka! Näin parin kuukauden ajaksi —
HILDE. Minä en koskaan enää tule sinne takaisin.
SOLNESS. Ette koskaan? Miksi Te sitten matkustitte hänen luotaan?
HILDE (puolittain vakavana, puolittain kujeillen). Oletteko Te taas unohtanut, että ne kymmenen vuotta ovat lopussa?
SOLNESS. Oh, joutavia. Tapahtuiko Teille kotona jotakin haitallista?
No?
HILDE (täysin vakavana). Kyllä, tuo, täällä sisälläni, joka ajoi ja suomitsi minut tulemaan tänne. Ja houkutteli ja veti tulemaan.
SOLNESS (kiihkeästi). Siinä se on! Siinä se nyt on, Hilde! Teissäkin asuu peikko. Aivan kuin minussa. Sillä peikko, näettekö, — peikko se on, joka kutsuu ulkopuolella olevia voimia. Ja silloin täytyy ihmisen taipua, — tahtoi tahi ei.
HILDE. Minä luulen melkein, että olette oikeassa, rakentaja Solness.