SOLNESS (katsoo syvästi neiti Wangelin silmiin). Hilde, — Te olette kuin kesytön metsänlintu.
HILDE. Kaukana siitä. En piiloudu pensaihin.
SOLNESS. Ette, aivan niin. Paremminkin Teissä on petolintua.
HILDE. Paremmin — ehkä. (Ylen kiivaasti). Ja miksi ei olisi petolintua! Miksi en ajaisi riistaa, minäkin? Ottaisi saalista, jota tahdon! Jos saan kynteni siihen isketyksi. Jos saan sen voitetuksi.
SOLNESS. Hilde, — tiedättekö, mikä Te olette?
HILDE. Hm, olen jokin sellainen ihmelintu.
SOLNESS. Ei, Te olette kuin päivänsarastus. Kun katselen Teitä, — tuntuu kuin katselisin auringonnousuun.
HILDE. Sanokaa, rakentaja Solness, — oletteko varma, ettette joskus ole kutsunut minua? Sillä tavoin, sisäisesti, nimittäin?
SOLNESS (hiljaa ja verkkaan). Luulen melkein, että olen sen tehnyt.
HILDE. Mitä Te tahdoitte minusta?