HILDE. Mutta taivahinen, — jos niin on, — ettekö sitten voisi hiukkasen valehdella?
SOLNESS. Valehdella? (Raivostuen.) Hilde, — viekää heti pois nuo hiiden piirustukset!
HILDE (vetäisee salkkua hieman lähemmäksi itseään). Kas kas, — älkäähän nyt purko. — Te puhuitte äsken peikoista. Minun mielestäni Te itse käyttäydytte kuin peikko. (Katselee ympärilleen.) Missä Teillä on mustetta ja kynä?
SOLNESS. Ei ole tässä huoneessa.
HILDE. Mutta tuolla neidin pöydällä kai on —
SOLNESS. Pysykää siinä, Hilde! — Enkö voisi hiukan valehdella, sanoitte. Kyllä, hänen vanhan isänsä vuoksi sen voisin tehdä. Sillä hänet minä olen kerran nujertanut. Nakannut syrjään.
HILDE. Hänetkin?
SOLNESS. Minun täytyi saada paikka itselleni. Mutta tämä Ragnar, — hänen ei pidä millään ehdolla päästä esille.
HILDE. Raukka, se yritys lieneekin turha. Kun hän ei kerran pysty mihinkään, niin —
SOLNESS (tulee lähemmäksi Hildeä, katsoo häneen ja sanoo kuiskaamalla). Jos Ragnar Brovik pääsee esille, niin lyö hän maahan minut! Murskaa minut, — aivan kuin minä ennen hänen isänsä.