HILDE. Mutta minähän olen itse nähnyt hänet erään kirkontornin huipussa.
ROUVA SOLNESS. Niin, ihmiset ovat kyllä sitä puhuneet, mutta sehän on suorastaan mahdotonta.
SOLNESS (kiivaasti). Mahdotonta, — mahdotonta, tietysti! Mutta minä kun seisoin siellä huipussa, minä!
ROUVA SOLNESS. Kuinka sinä niin voit sanoakaan, Halvard? Sinähän et siedä mennä edes ulos parvekkeelle täällä toisessa kerroksessa. Ja olethan sinä ollut sellainen aina.
SOLNESS. Ehkä saat nähdä toista tänä iltana.
ROUVA SOLNESS (tuskissaan). Ei, ei, ei! Sitä minun ei Jumalan avulla tarvitse koskaan nähdä! Sillä minä kirjoitan heti tohtorille. Ja hän saa sen kyllä pois päästäsi.
SOLNESS. Mutta, Aline, mitä sinä —!
ROUVA SOLNESS. Kyllä, sillä sinähän olet sairas. Halvard! Tämähän ei voi olla muuta! Voi hyvä Jumala, — Jumala! (Poistuu kiireesti oikealle.)
HILDE (katsoo jännityksissä Solnessiin). Onko se niin, vai eikö ole?
SOLNESS. Että minua huimaa?