HILDE. Kiitättekö Te sitten?
ROUVA SOLNESS. En aina, ikävä tunnustaa. Tiedänhän kyllä hyvin, että se olisi minun velvollisuuteni. Mutta minä en voi sitä tehdä kuitenkaan.
HILDE. Ette toki, se on minusta aivan luonnollista.
ROUVA SOLNESS. Ja usein täytyy minun sitäpaitsi sanoa itselleni, että sehän oli oikeutettu rangaistus minulle —
HILDE. Mistä?
ROUVA SOLNESS. Siitä, etten ollut kyllin vahva onnettomuudessa.
HILDE. Mutta minä en ymmärrä, kuinka —
ROUVÄ SOLNESS. Oi, ei, ei, neiti Wangel, — älkää puhuko minulle enää noista pikku pojista. Niiden osasta meidän tulee olla ainoastaan iloisia. Sillä heillä on niin hyvä, — niin hyvä nyt. Ei, pienet tappiot elämässä, nehän ne leikkaavat niin syvälle sydämeen. Menettää kaikki sellainen, jota muut ihmiset eivät pidä juuri minään.
HILDE (nojautuu käsivarsin rouva Solnessin polveen ja katselee häntä lämpöisesti silmiin). Kiltti rouva Solness, — kertokaa minulle, mitä ne sellaiset ovat.
ROUVÄ SOLNESS. Niinkuin sanoin. Pelkkiä pikku asioita. Siellä paloivat nyt esimerkiksi kaikki vanhat muotokuvat, joita oli seinillä. Ja kaikki vanhat silkkipuvut paloivat. Jotka olivat olleet suvussa ammoiset ajat. Ja kaikki äidin ja mummon pitsit — nekin paloivat. Ja ajatelkaas, — korut sitten. (Raskaasti.) Ja kaikki nuket.