HILDE. — paholaiset —
SOLNESS. Niin, paholaiset. Ja sisäinen peikkoni. Ne ovat vuodattaneet kaiken elämänveren hänestä. (Epätoivon hymy huulillaan.) Minun onneni tähden ne sen tekivät! Niin, niin! (Raskaasti.) Ja nyt hän on kuollut — minun tähteni. Ja minä olen kahlittu elävänä kuolleeseen. (Hurjassa tuskassa.) Minä — minä, joka en voi elää elämää ilman iloa!
(Hilde kiertää pöydän taakse ja istuutuu penkille nojaten kyynärpäänsä pöytään ja kasvojaan käsiinsä.)
HILDE (istuu ja katselee hetkisen Solnessiin). Mitä Te nyt ensi kerralla aiotte rakentaa?
SOLNESS (pudistaa päätänsä). Luullakseni ei siitä suuria nyt enää synny.
HILDE. Ei sellaisia lämpöisiä, onnellisia koteja, äidille ja isälle. Ja lapsiliudalle?
SOLNESS. Mikä tietää, tarvitaanko sellaisia enää tästä lähtien.
HILDE. Rakentaja-raukka! Ja kun olette uhrannut kokonaista kymmenen vuotta — uskaltanut henkenne — ainoastaan sitä toteuttaaksenne.
SOLNESS. Niin, sanokaapa muuta, Hilde.
HILDE (huudahtaen välittömästi). Oh, kuinka minun mielestäni kaikki on hullua, hassua, — aivan kaikki!