HILDE. Se Teidän olisi pitänyt muistaa jo ajoissa. Nyt se on liian myöhäistä. Siis — (Paukuttaa kädellään pöytään.) — Linna pöytään! Se on minun linnani. Minä tahdon sen heti!
SOLNESS (vakavammin, kumartuu lähemmäksi Hildeä, nojaten käsivarsin pöytään). Millaiseksi Te olette ajatellut sitä linnaa, Hilde?
(Hilden katse verhoutuu vähitellen. Hän tuijottaa
ikäänkuin omaan sieluunsa.)
HILDE (verkalleen). Minun linnani pitää olla korkealla. Hyvin korkealla sen täytyy olla. Ja vapaata joka taholle. Niin että voin nähdä avaralle, — kauas kaikkialle.
SOLNESS. Ja korkea torni siinä kai täytyy olla?
HILDE. Hirvittävän korkea torni. Aivan tornin huipussa parveke. Ja sillä parvekkeella tahdon minä seistä —
SOLNESS (tapailee vaistomaisesti kädellään otsaansa). Että Te tahdotte seistä niin huimaavan korkealla —
HILDE. Niin juuri! Siellä ylhäällä tahdon seistä ja katsella muihin, — muihin, jotka rakentavat kirkkoja. Ja koteja äidille ja isälle ja lapsiliudalle. Ja sitä saatte Tekin tulla ylös katselemaan.
SOLNESS (hillitysti). Saako rakennusmestari nousta prinsessan luokse?
HILDE. Jos mestari tahtoo.