HILDE (katselee Solnessiin; sitten kääntyy hän Ragnarin puoleen).
Te olisitte edes voinut häntä kiittää, mielestäni.
RAGNAR. Kiittää häntä? Olisiko minun pitänyt kiittää häntä?
HILDE. Olisi, toden totta!
RAGNAR. Teitä minun kai olisi pitänyt kiittää.
HILDE. Kuinka Te sellaista voitte sanoa?
RAGNAR (vastaamatta Hildelle). Mutta varokaa itseänne, neiti! Sillä
Te ette tunne häntä vielä oikein.
HILDE (tulisesti). Oh, minä tunnen hänet kaikista parhaiten, minä!
RAGNAR (nauraa katkerana). Kiittää häntä, joka on painanut minua vuosikausia alas. Häntä, joka on saanut isäni epäilemään minun kykyäni. Ja minut epäilemään itseäni. Ja tehnyt kaiken vain siksi, että —.
HILDE (ikäänkuin aavistaen jotakin). Siksi, että —? Sanokaa se!
RAGNAR. Että olisi saanut pitää luonaan hänet.