HILDE. Mitään Te ette ymmärrä — koska Te voitte puhua noin! Ei, minäpä kerron Teille, minkätähden hän pidätti neiti Foslia täällä.
RAGNAR. Ja minkätähden sitten?
HILDE. Saadakseen pitää Teidät.
RAGNAR. Onko hän sanonut Teille niin?
HILDE. Ei, mutta se on niin! Sen täytyy olla niin! (Hurjasti.) Minä tahdon, — tahdon, että sen täytyy olla sillä tavalla!
RAGNAR. Ja juuri kun Te tulitte, — hän päästi hänet.
HILDE. Teidät, — Teidät itsenne hän päästi! Mitä Te luulette hänen välittävän sellaisista vieraista neideistä, hänen?
RAGNAR (aprikoi). Olisiko hän tosiaankin peljännyt minua?
HILDE. Hänkö peljännyt? Niin ylpeä ei Teidän mielestäni kannattaisi olla.
RAGNAR. Oh, hän mahtoi jo kauan sitten huomata, että minä johonkin pystyn, minäkin. — Muuten, pelkäämisestä, — pelkuri hän juuri onkin, tietkää se.