SOLNESS. Minä en ollut koskaan ennen voinut nousta aivan vapaasti korkealle. Mutta sinä päivänä minä kykenin.
HILDE (kavahtaa pystyyn). Niin, sen Te teitte!
SOLNESS. Ja kun minä seisoin siellä korkeimmassa huipussa ja ripustin seppeleen tornin viiriin, sanoin minä hänelle: kuulepas nyt, sinä mahtava! Tästä päivästä tahdon minä olla vapaa rakentaja, minäkin. Alallani, niinkuin sinä omallasi. Minä en tahdo enää koskaan rakentaa sinulle kirkkoja. Ainoastaan koteja ihmisille.
HILDE (suurin, sädehtivin silmin). Se oli se laulu, jonka minä kuulin ilmoista!
SOLNESS. Mutta sitten hän taas sai vettä myllyynsä.
HILDE. Mitä Te tuolla tarkoitatte?
SOLNESS (katsoo lohduttomana Hildeen). Rakennella koteja ihmisille — se nyt ei ole kolikon arvoista, Hilde.
HILDE. Niinkö nyt sanotte?
SOLNESS. Kyllä, sillä nyt minä sen tiedän. Ihmiset eivät näitä koteja tarvitse. Nimittäin ollakseen onnellisia. Ja minäkään en olisi sellaista kotia tarvinnut. Jos minulla olisi se ollut. (Naurahtaen hiljaa ja katkerasti.) Kas, siinä on koko selvitys, niin kauas kuin taakseni näen. Ei ole oikeastaan rakennettu mitään. Eikä mitään uhrattu, että olisi saatu rakentaa. Ei mitään — ole mikään!
HILDE. Ja nyt ette koskaan tahdo rakentaa mitään uutta enää?